sammukka

Olen itse saanut lapsena katsoa juuri niin paljon tv:tä kuin olen halunnut ja juuri niitä ohjelmia, jota olen halunnut. Itsesensuuri toimi esim. että menin pois kun tuli liian pelottavia ohjelmia tai uutisia.



Mun käsittääkseni se itse tv ei yksin vaikuta haitallisesti, vaan se, millaisessa perheessä lapsi kasvaa, millaisia vanhemmat ovat. Koska ne vanhemmat kuitenkin sitten viime kädessä vaikuttavat siihen, miten ohjelmat/uutiset suodattuvat lapselle.



Siis: Jos vanhemmat ovat jälkikasvuunsa tympääntyneitä ja suhtautuvat välinpitämättömästi, niin kyllä se asenne tulee esille kaikissa muissakin asioissa kuin vain tv:n katselemisessa/katselemattomuudessa.



Mielenkiintoinen artikkeli aihetta sivuten on kirjassa " freakonomics" , tekijän voi varmaan googlettaa ja kirjan tilata vaikka amazonista.

Musta olisi inhottava ajatus, että lapsi olisi telkkarin kanssa " yksin" omassa huoneessaan.



Jos kahta telkkua ajattelisin, niin toinen vaikka keittiöön tai vanhempien makkariin, voisi sitten katsoa siellä. Tietysti riippuen myös siitä, millainen pohjaratkaisu on talossa, missä " kaikki muut" ovat silloin kun lapsi töllää omaan telkkuaan.



Enkä nyt tiedä, onko se tv niin tärkeä, etteikö piirrettyjä tms voisi katsoa vain silloin, kun aikuisilla ei ole mielenkiintoista ohjelmaa.



Ja heinäkuusta alkaenhan kaikissa tv:ssä pitää olla oma digiboksi. Anteeksi, sovitin.



Tämä on siis täysin oma mielipiteeni, ilman syyllistyksiä tms.

ratkaisunedessä:

Että jotenkin epäilyttää, auttaako pelkkä terapeutille puhuminen enää tällaisessa pisteessä?

ei syyttelemään toisianne.

Huono lähtökohta suhteelle on odottaa ja olettaa, että toinen tekee jotain. Ja sitten loukkaantua, kun se toinen ei teekään niinkuin odottaa ja olettaa. Ei niin käy ihan oikeasti ikinä, ei missään suhteessa, kuin korkeintaan ihan alkuvaiheessa. Ja silloin ei välttämättä edes huomaa, ettei se toinen tehnytkään just niin kuin itse olisi toivonut.

Miksi et muuten sanonut miehellesi, että hei, tässä on tää lasku siitä lahjasta, minkä mulle annoit. Että et viittis maksaa...

Olen itse todella taitava keräämään kaikenlaisia pettymyksiä itseeni ja tulkitsemaan toisen käytöstä rivien välistä, sekä odottamaan/olettamaan ja sitten pettymään. Ja sen jälkeenhän voi olla just sillä asenteella, että " mitäs minä sanoin, minä vain kärsin etkä sinä koskaan arvosta minua" .

Mutta tiedän yhtä hyvin, että ei asenne auta itseä lainkaan - ja vielä vähemmän toista korjaamaan käytöstään. Eli muutosta parempaan ei ole luvassa, jos menee siihen loukkaantumisten kierteeseen.

Akseli Johannes

Anselmi Tapio

Anttoni Matias

Aukusti Tuomas

Antti Ilmari

Olavi Nikodemus

Viljami Ilkka

Valtteri Mikael

Verneri Markku



Antti Sakari

Antti Oskari

Antti Kalle

Antti Ville

Antti Juhani

Antti Vilho

Antti Lauri

Minulla on poikani kanssa sama sukunimi, mutta jos menisin naimisiin ja vaihtaisin nimeäni, sukunimi olisikin eri. Tässä sitten voi miettiä sitä, että haluaisinko sitten oman nimen (jotta meillä olisi lapsen kanssa sama nimi) vai kaksoisnimen (siitä tulisi tosi pitkä), vai kenties miehen nimen (pojan kanssa eri nimi).



No entäs jos tämän miehen kanssa saisin lapsia, saisiko yhteinen lapsi miehen nimen vai minun nimeni?



Vaihtoehdot:



- Minulla ja molemmilla lapsillani olisi kaikilla sama sukunimi, mutta miehellä ja hänen lapsillaan miehen sukunimi.



- Minulla, miehellä ja kaikilla miehen lapsilla (muk lukien yhteinen) olisi sama sukunimi, pojalla minun tyttönimeni



- Minulla kaksoisnimi, miehellä ja hänen lapsillaan sama sukunimi, meidän yhteisellämme jompi kumpi nimistä ja sitten vielä minun pojallani minun tyttönimeni...



Kaikki nämä vaihtoehdot herättävät erinäisiä tuntemuksia - enimmäkseen kuitenkin mielestäni symbolisella tasolla. Määrittääkö yhteinen nimi perheen rajat vai ei. Yms. Yms.