sammukka

kelvottomat kaverit poistuivat ikäänkuin valikoimista.



En ole ollut naimisissa, mutta lapsen isän jälkeen meni 5 vuotta, ennenkuin tunsin, että on sopiva aika alkaa vakavaan suhteeseen. 3 vuotta deittailin aina silloin tällöin deittipalstoilla löydettyjä miehiä, mutta yhdenkään kanssa ei menty intiimille asteelle ollenkaan, koska en vain ollut kiinnostunut näistä henkilöistä.



Tämä mies taas oli ihastus ihan ensi tapaamisella, ja olemme seurustelleet nyt reilun vuoden ja muuttamassa yhteen. Ihmeellistä kuinka voi tavatakin sellaisen, jonka kanssa synkkaa alusta lähtien. Olen tosi iloinen, etten tyytynyt yhteenkään, joka oli " järkevän oloinen mies" , mutta ei sitten mitään muuta.

vaan siitä pitää soittaa esim. oman alueen lastensuojeluun?



Näin kerrostaloalueella jos jonkun puolijurrisen vanhemman näkee muksunsa kanssa, sitä ei edes tiedä mistä ovat kotoisin ja keitä ovat. Täällä meidän betonilähiössä kun asuu noin 10 000 ihmistä.

ja toisaalta ajattelee, että isä on hänet hylännyt, joten ei kannata kiintyä liikaa.



Mieheni lapsilla tämä " en tykkää susta" tarkoittaa aina " kaipaan sinua ja olen tosi vihainen ettet ole meidän kanssa enää, vaan jätit meidät ja äidin" .



Mies on tosin tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että lapset alkaisivat ymmärtää hänen kieltään ja viihtyä, sekä on jutellut paljon erosta. Pidemmät vierailut isän luona ovat rauhoittaneet tilannetta.



Toivottavasti lapsesi isä tajuaa arvonsa! Onhan hän pienen pojan ainoa isä! Ja minusta on tärkeää, ettei lapsi ala omia sinun vieressäsi tätä pikkuisännän paikkaa, vaan saa olla lapsi.

Mun miehen lapset ovat olleet päiväkodin erityisryhmässä (heillä ollut puheenkehityksen viivettä, enimmäkseen tuoton suhteen), eivät kuitenkaan Hgissä.



Heillä on pk-ryhmä ollut tosi hyvä ja laadukas, henkilökuntaa riittävästi lapsiin nähden, pk:ssa oma elto, molemmat käyneet 2 kertaa viikossa pk:ssa puheterapiassa. Kummallakaan ei kuitenkaan ole sosiaalisessa puolessa ongelmia, ei mitään kontaktinoton vaikeuksia eikä muitakaan sellaisia. Molemmat lapset ovat pk aikana saavuttaneet normaalin kehityksen rajat ja siirtyvät pois erityislapsi-tittelistä, toinen jatkaa tosin samassa ryhmässä, mutta nyt tukilapsena.



Mieheni sanoo, että ryhmän lapsista vain yhdestä ongelmat huomaa, ja lähinnä siksi, että ne ovat käytöksen puolella (levoton, aggressiivinen).



As + autistit ovat toki vähän vaikeampi pala, kun niin monille se ympäristön tuttuus on hirveän tärkeä. Eihän sekään olisi tarkoituksenmukaista, että lapsesi alkaisi sopeutua vasta sitten, kun hänen aikansa olisi taas ko paikassa ns. " ohitse" ja pitäisi siirtyä koulun puolelle :/



Ja tietty paljon riippuu myös niistä toisista erityislapsista, assit eivät oikein osaa itseään puolustaa, jos ristiriitoja on. Tosin esim just mieheltäni olen ymmärtänyt, että heidän lastensa ryhmä on tosi pieni ja rauhallinen, eroaa myönteisellä tavalla muista siis.

Käden olkapäälle laskeminen tietysti voi olla merkki siitä, että " me ollaan kavereita" tai " meillä on erityinen side" .



Mutta sekin on vähän semmoinen juttu, että eri ihmisillä on eri henk koht säännöt. Osa kavereistani pomppaa spontaanisti kaikkien kaulaan ja toiset taas pitävät vielä 30 vuoden ystävyydenkin jälkeen sellaista varovaista metrin etäisyyttä ja jälleennäkemisen riemu osoitetaan varovaisella hymyllä.



Hollantilainen mieheni on sanonut, että heillä se, että tulee lähelle on kohteliaisuuden osoitus. Olin kerran vetämässä turistikierrosta, jossa yksi nainen todella tuli aivan kiinni, melkein laittoi posken poskea vasten. Eikä kyse ollut mistään muusta kuin siinä, että näin hän osoitti olevansa kiinnostunut siitä, mistä puhun.



Onhan suomalaisissakin eroja - ja mua oikeastaan huvittaa se, että hollantilainen mieheni on niin suomalaistunut, että hän suorastaan menee paniikkiin, jos joku (täällä suomessa) astuu sen puolen metrin sisäpuolelle. Tai laskee käden harteille.



Mä olen itse ollut työpaikoissa (niissä ravintoloissa), joissa halailu oli melko tavallista. Joskus sitä meni itsekin sitten mogaamaan, ja vaikka juuri seisomaan liian kiinni sitten jotain sellaista työkaveria, joka ottikin tämän seksuaalisena aloitteena. Se oli molemmille noloa, eikä varmasti toistunut ainakaan vähään aikaan.



Omana tarkoituksenani ei ollut ehdotella tai olla mitenkään erityisen tyrkky. Oma tulkintani tästä koskettelukulttuurista oli se, että koko duuni oli kaikille niin vittumaista, ettei sitä olisi sietänyt ilman " läheistä kanssakäymistä" duunikavereiden kanssa.