sammukka

ja huoltokiista vain alleviivaa, ettei vuoroviikkoasuminen mahdollisesti toimi. Sitä varten huoltajien välien pitää olla hyvät - ja jos riitelyyn aletaan, niitä ei katsota hyviksi.

tosin se kuulostaa kummalta, ettei lapsen mukana voi esim. rattaat ja käyttövaatteet kulkea.

kuvaamasi on sellainen, jonka minun mieheni haluaisi. Silloin isälläkin voi olla luonteva kontakti kouluun tai pienemmillä päiväkotiin. Sitähän ei tule, jos lapset ovat vain pe ilta - su ilta. Varsinkin pienempien kanssa juttelua varten on helpompaa tietää se paikka, mistä puhutaan.



Mun mielestä toi tapaaminen on kai aika tavanomainen, mutta taidetaan sitä hieman laajennettuna pitää, kun on tuo arkipäivä keskellä viikkoa. Se " normi" kai on juuri vain joka toinen vkonloppu. Nykyään on sitten enemmän näitä vuoroviikkojakin tullut mukaan, mutta itse en niiden yleisyydestä tai harvinaisuudesta osaa mitään sanoa.

Lapsethan ovat hirvittävän erilaisia ja tottuneet erilaisiin kotikulttuureihin. Mä olen itse enemmän halunnut olla sellaisen rauhallisen ja varovaisen tutustumisen kannalla.



Kuitenkin lapset - varsinkin poika - ovat kokeneet sen vihamielisyytenä. Esikoinen on ihan hyökkäämällä hyökännyt tähän teemaan, että olen epäreilu ja " vihaan lapsia" , koska en ole nimenomaan häntä aktiivisesti viihdyttänyt ja " tehnyt temppuja" . Eli jotkut lapset todella odottavat, että kun heitä tapaa, sitä on vähän sellainen Mc Donald -synttäreiden pitäjä ja vastaanotto sen mukainen: Karkkia, limua, yllätyksiä, lahjoja! Ja taas nurkan takaa uusi yllätys!



Kuitenkin ajan myötä pettymys tästä äitipuolen epäkelpoisuudesta (en vastannut odotuksiin...) on tainnut lieventyä... ainakin vähäsen. Ystävällinen olen aina pyrkinyt olemaan, mutta samalla pitämään sellaisen linjan, jota voin jatkaa.



Tämä nyt on tietysti tältä puolelta katsottuna. Mutta siis kaikenlaisia konflikteja voi tulla, vaikka aikomukset olisivat hyviäkin...

Meillä ollaan vietetty uusperhe-eloa n. 6kk ja miehen lapset ovat 5,5v ja 7,5v. Ekan kerran tapasin lapset 1,5v sitten. Mies oli silloin asunut itsekseen reilun puolen vuoden ajan ja muksut olivat silloin 3v ja 5v.



Alussa tapaamiset olivat paljon mutkattomampia ja lapset olivat ennakkoluulottomampia. Sitten kun vanhempi lapsista huomasi, että tyttöystävä taitaakin olla enemmän isää kuin lasten leikittämistä varten, ns. into vähentyi. Mitään hirvittävän avointa sotaa meillä ei ole ollut, mutta lapset tietysti keksivät kaikenlaisia tapoja prostestointiin (eivät halua syödä, haluavat tulla väliin, etsivät etsimällä tehtyjä " virheitä" ja vääryyksiä). Kuitenkin samalla he ovat olleet huolissaan siitä, että heidän käytöksensä oikeasti vaikuttaisi meidän elämäämme - esimerkiksi jos olen ollut poissa, he ovat olleet vähän hermostuneita ja kyselleet perään. Tietty protestointi siis kai on myös merkkinä sopeutumisprosessista vallitsevaan tilanteeseen. Ja turvallisuudesta = on lupa olla vähän hankala.



Toki me ollaan puututtukin joskus temppuihin, koska kaikkea ei ihan aina saa hyväksyä (tähän nyt otetaan lukuun vaikka mun henk koht tavaroiden piilottaminen/rikkominen ja sitten ihan todella ruokoton ja jatkuva riehuminen + kamala kielenkäyttö, päälle käyminen, ilkeily).



Mä luulen, että moni lapsi (varsinkin isompi) on aika ristiriidassa uusperheessä. Ihan pienet nopsaan unohtavat sen koko ajan, kun ydinperheessä ollaan asuttu. Isommat taas muistavat sen, ja haluavat ehkä pitää siitä kiinni. Kaikki lapset eivät ehkä koskaan hyväksykään avioeroa, mikä taas näkyy siinä, ettei niitä uusia kumppaneitakaan niin rakasteta, vaikka ei tiedettäisikään miksi.