sammukka

Kun oma äitini oli noin 27-vuotias, hän muutti miehen ja 2 lapsen kanssa pk-seudulle. Pikaisesti kouluttautuneena (hän luki yo-merkonomiksi vuodessa lastenhoidon ohella), ilman mitään muuta kuin siivousalan työkokemusta hän yritti sitten saada töitä. Se oli aika vaikeaa silloinkin ja työn perässä vanhempani muutenkin muuttivat.



Äidin mielestä oli tosi ahdistavaa, ettei maaseudulta tai edes lähimmästä kaupungeista (Tampere, Pori) saanut töitä, vaan piti lähteä täysin tuntemattomaan paikkaan. Hän piti itseään surkeana maalaistollona, joka ei koskaan tule tekemään mitään järkevää.



Lapsia ei tietenkään saanut hoitoon, koska ei sellaista vaihtoehtoa oikein ollut (kun ei sitä työtäkään). Onneksi asunto järjestyi, mutta sekin oli oikeastaan liian kallis. Vaihtoehtoja ei silti ollut.



Bussiliput olivat niin kalliita perheen tuloille, että äitini raahasi kahta pientä lasta mukanaan työhaastatteluihin. Voit arvata, että osa työnantajista ei ollut kovin haltioissaan :/ Siskoni ja veljeni muistaa ajasta sen, että äiti raahasi heitä pitkin kantakaupunkia kilometrikaupalla laukottaen. Yleensä hän itki paluumatkalla.



Kuin sattuman kaupalla äiti viimein sai töitä konttoristina (ihanan vanhanaikainen titteli!). Yritys oli pieni ja hän eteni konttoripäälliköksi jossain vaiheessa. Oli tosin kouluttautunut työn ohella melko aktiivisesti (lähinnä kursseja) - kirjanpitoa, tilintarkastukseen liittyviä asioita ja verohallintoa. Se ei ollut erityisen mielenkiintoista henkilön mielestä, joka olisi mieluummin ryhtynyt taiteelliselle alalle (käsityöala tai musiikki). Se oli kuitenkin työ, josta irtosi leipä. Ajan kanssa työ tuli mielenkiintoisemmaksi (kuulemma).



No niin tähän saakka tarina on varmaan ollut lähinnä kuvausta henkilöstä, joka ajautuu epämielenkiintoiseen työhön noin 30 v korvilla eikä ole kovin tyytyväinen... Sitten hän taisikin saada minut (ja oli töistä pois peräti 3kk...) - kai se sitten oli osoitus jostani elämän asioiden miettimisestä.



Sitten kun äitini alkoi olla 40 + ja lähempänä 50v, hän kyllästyi lopullisesti työhönsä. Hän tempaisi ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi. Aluksi firma ei tuntunut menestyvän juuri lainkaan, sitten iski talouslama. Ilmeisesti se ei kuítenkaan ollut paha juttu. Firma alkoi menestyä (olin silloin teini-iässä) ja se näkyi ihan jokapäiväisessä elämässä.



Nyt äiti on ollut kohta 20 vuotta itsenäinen yrittäjä. Eli aika pitkän ajan hän on tätäkin " elämänmuutosta" elänyt, vaikka vasta liki 50-vuotiaana muutti suunnan.



30-vuotiaana siis aika moni mahdollisuus on vielä auki. Lisäksi kouluttautumiseen on entistä paremmat mahdollisuudet. Yli 25-vuotiaana on oikeutettu aikuislinjoihin, joille sitäpaitsi on helpompi päästä (jos siis ei yliopistoon haekaan). Suosittelen!

Varsinkin ne maan asukkeja " verenhimoisesti tarkkailevat" tyypit olivat jotenkin surkeasti toteutettuja. Melko vaikea kuvitella heitä sitten älyllisesti ns ylemmiksi olennoiksi, joiksi heidät alussa kuvattiin.

Googlella osoite.

Mulla ei ole onneksi noin huonoja kokemuksia. Mutta jos joskus tapaat hyvän kampaajan jonka kanssa synkkaa, kannattaa pitää kiinni kynsin hampain. Jotkut haluaisivat mieluummin olla hiustaiteilijoita, eivätkä toteuttaa tylsien asiakkaiden pyyntöjä.



Raidat ovat varmaan makuasia. Mun silmissä myös sisäosissa oleva ohut raidoitus on luonnollinen ja kiva.

Mulle jostain syystä kampaajat usein haluavat laittaa sellaisen " paula koivuniemen" värisen tukan, jota omassa päässäni inhoan aika reippaasti.