sammukka

Tosi säväyttävä kokemus voi palautua mieleen vuosienkin jälkeen. Esim isäni muistaa välähdyksiä sodan ajalta, jolloin oli vain 1,5v (lähinnä siis pommituksia ja evakkoon lähtöön liittyviä, dramaattisia asioita). Ne tulivat hänelle mieleen vasta kun hän palasi Viipuriin aikuisena.



Toisaalta joskus muisto voi tuntua hyvin aidolta, vaikka se olisi muuntunut ja värittynyt paljonkin vuosien varrella.

Älä nyt ota tätä tuomiona, mutta lapsi ei tuhoa mahdollisuuttanne normaaliin elämään. Te voitte sen tehdä. Kyse on kuitenkin viime kädessä valinnoista. Tietysti riippuu siitäkin, mitä normaalilla elämällä tarkoittaa. Tuohan erityislapsi aina tiettyjä juttuja elämään, mitä ei välttämättä haluaisi (kontaktit sairaalaan ja terapioihin).



Mutta noin muuten kannattaa ihan laittaa vaikka paperille, mitä asioita ette voi tehdä nyt juuri siksi, koska lapsenne on vammainen. Kannattaa myös miettiä, mitkä listassa olevista asioista ovat omassa päässä ja mitkä käytännön sanelemia.



Jos esim yksi juttu on " emme voi lähteä ulkomaille, koska pelkään, että lastani tuijotetaan ja minulle tulee paha mieli" , kyse on enemmän oman pään sisäisestä asiasta kuin mistään muusta.



Voit myös miettiä sitä, haluaisitko antaa lapsesi adoptioon. Asian pohtiminen käytännössä voi tuoda sinulle mieleen myös adoptiota vastaan olevia asioita. Jos et löydä silloinkaan lapsestasi yhtään mitään myönteistä, täytyy muistaa että maailmassa on niitäkin lasta odottavia vanhempia, jotka ovat valmiita vammaisen hyväksymään.



Saat myös suuttua viimeisestä kommentista. Asioita kannattaa joskus tarkastella sen mukaan, mitä valintoja ON mahdollista tehdä. Eikä vain miettiä " tämä on pakko juuri näin, eikä valintaa ole" . Tunne valinnan vapaudesta on helpottavampi kuin pakkorako.

Mulla on myös tosi paksu tukka, mutta en halua raitoja vain päälle sellaisiksi palkeiksi. Vaan siis joka puolelle ohuita nauhoja (näkyy esim kampauksessa). Tietysti jos ne ovat vain sisäosissa ja kovin " luonnollisen" värisiäkin, on ihan sama onko niitä edes laitettu.



Tiedän sen uusimman trendin otsatukassa eikä se musta näytä hyvältä kuin korkeintaan jossain lehtikuvassa.

Siis että sitten kun lapsi on virkeä ja jaksaa osallistua leikkeihin, sairaus voitettu. Onko sinulla mahdollisuutta palkata MLL:n hoitajaa, jos tilanne on tosi tiukka? Nimittäin lapsen uudelleen sairastuminen voi sitten viedä vielä enemmän resursseja...

Kun oma äitini oli noin 27-vuotias, hän muutti miehen ja 2 lapsen kanssa pk-seudulle. Pikaisesti kouluttautuneena (hän luki yo-merkonomiksi vuodessa lastenhoidon ohella), ilman mitään muuta kuin siivousalan työkokemusta hän yritti sitten saada töitä. Se oli aika vaikeaa silloinkin ja työn perässä vanhempani muutenkin muuttivat.



Äidin mielestä oli tosi ahdistavaa, ettei maaseudulta tai edes lähimmästä kaupungeista (Tampere, Pori) saanut töitä, vaan piti lähteä täysin tuntemattomaan paikkaan. Hän piti itseään surkeana maalaistollona, joka ei koskaan tule tekemään mitään järkevää.



Lapsia ei tietenkään saanut hoitoon, koska ei sellaista vaihtoehtoa oikein ollut (kun ei sitä työtäkään). Onneksi asunto järjestyi, mutta sekin oli oikeastaan liian kallis. Vaihtoehtoja ei silti ollut.



Bussiliput olivat niin kalliita perheen tuloille, että äitini raahasi kahta pientä lasta mukanaan työhaastatteluihin. Voit arvata, että osa työnantajista ei ollut kovin haltioissaan :/ Siskoni ja veljeni muistaa ajasta sen, että äiti raahasi heitä pitkin kantakaupunkia kilometrikaupalla laukottaen. Yleensä hän itki paluumatkalla.



Kuin sattuman kaupalla äiti viimein sai töitä konttoristina (ihanan vanhanaikainen titteli!). Yritys oli pieni ja hän eteni konttoripäälliköksi jossain vaiheessa. Oli tosin kouluttautunut työn ohella melko aktiivisesti (lähinnä kursseja) - kirjanpitoa, tilintarkastukseen liittyviä asioita ja verohallintoa. Se ei ollut erityisen mielenkiintoista henkilön mielestä, joka olisi mieluummin ryhtynyt taiteelliselle alalle (käsityöala tai musiikki). Se oli kuitenkin työ, josta irtosi leipä. Ajan kanssa työ tuli mielenkiintoisemmaksi (kuulemma).



No niin tähän saakka tarina on varmaan ollut lähinnä kuvausta henkilöstä, joka ajautuu epämielenkiintoiseen työhön noin 30 v korvilla eikä ole kovin tyytyväinen... Sitten hän taisikin saada minut (ja oli töistä pois peräti 3kk...) - kai se sitten oli osoitus jostani elämän asioiden miettimisestä.



Sitten kun äitini alkoi olla 40 + ja lähempänä 50v, hän kyllästyi lopullisesti työhönsä. Hän tempaisi ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi. Aluksi firma ei tuntunut menestyvän juuri lainkaan, sitten iski talouslama. Ilmeisesti se ei kuítenkaan ollut paha juttu. Firma alkoi menestyä (olin silloin teini-iässä) ja se näkyi ihan jokapäiväisessä elämässä.



Nyt äiti on ollut kohta 20 vuotta itsenäinen yrittäjä. Eli aika pitkän ajan hän on tätäkin " elämänmuutosta" elänyt, vaikka vasta liki 50-vuotiaana muutti suunnan.



30-vuotiaana siis aika moni mahdollisuus on vielä auki. Lisäksi kouluttautumiseen on entistä paremmat mahdollisuudet. Yli 25-vuotiaana on oikeutettu aikuislinjoihin, joille sitäpaitsi on helpompi päästä (jos siis ei yliopistoon haekaan). Suosittelen!