ruusutarha

Kiitos paljon vastauksesta Leontine :) Tilanteesi kuulostaa munkin korvaan hyvältä, uskon itsekin että kaikki järjestyy ja maailmaan mahtuu aina yksi vauva. 

Itse kai pelkään, että mieheni vaan haahuilisi kuten tähänkin asti ja omat opintoni alkaisivat kunnolla vasta pitkän ajan päästä, kun olen vasta ihan alkuvaiheessa :/ mutta toisaalta lapsi toisi varmasti erilaista motivaatiota opiskeluun. 

Ja jonkin verran on pakko luottaa siihenkin, että elämä kantaa :) Pahinta mitä voisi mun tapauksessa käydä olisi, että mies ei haluaisi tehdä töitä, tai ei löytäisi niitä, tai ei olisi motivoitunut perhe-elämäämme ja meille tulisi ero.

Mutta siinäkin tapauksessa varmaan mun tukiverkosta olisi mulle jonkinlaista apua ja kun valmistuisin, saisin sitten talouden paremmaksi. Ja lisäksi tuollaista kauhuskenaariota voi pelätä aina, koska hajoaahan ne avioliitotkin, että toisaalta, ehkä elämä kantaa :)

Onnea hirmuisesti sulle <3 

Luontoretkien tekeminen on erinoimainen harrastus joka voi kohentaa juurikin mielenterveysongelmaisten ja/tai heikkokuntoisten ihmisten oloa. Luonnossa liikkuminen rauhoittaa, vähentää stressiä, parantaa kuntoa koska se on liikuntaa eikä todellakaan ole niin vaativaa, etteikö se sopisi burn outissa olevalla ihmiselle.

Burn out kuitenkin on tila, joka harvemmin tulee henkilölle, joka saa tehdä asiat omalla tahdillaan, vaan se tulee yleensä psyykkistä stressiä kasaavassa työssä josta ei saa irtiottoja. Joten miksi uupunut sukulaisesi ei liikkuisi luonnossa? 

Huohhhh....

Pistää raivoks lukee ap sun viesti. Et voi olla noin avuton, olet aikuinen ihminen ja vastuussa omasta sekä lapsesi hyvinvoinnista. 

Jos sun mies on tollainen niin EROA. Et oo riippuvainen miehestäsi, mut lapsesi on riippuvainen vanhemmistaan. Se ei voi paeta muuta kuin sun kanssa.

Minä liityn joukkoon :) 

Meillä ei ole mitään virallista yrittämistä (tämä ajattelu ei jostain syystä tunnu miehestä luontevalta) mutta asenteemme on tulee jos on tullakseen.

Henkilökohtainen asenteeni toki on se, että ravaan julkisissa vessoissa tekemässä raskaustestejä kun pitäisi opiskella enkä pysty ajattelemaan mitään muuta.

Olen 25 v ja odottanut tätä elämäntilannetta teini-ikäisestä. Tuntuu että vauvakuume on karkaamassa käsistä, kun ensimmäistä kertaa ikinä nyt annan itselleni luvan toivoa.

Huoh!!! Yritykset on olleet vähän huonoja ajasta tai muusta johtuen, ei ois aihetta toiveikkuuteen jos ajattelee järjellä, mutta mä oon koko ajan tuntevani jotain oireita. Joita ei oo. Niih.

Kiitos :D