Runotyttö

Elämä on kuin rikkinäinen peili. Minun elämäni. Askeleet ovat kuin jäljet lumessa, ne katoavat. Minun askeleeni.


Olen yksinäisyyteen taipuva ihminen. Viihdyn omassa pienessä kolossani ja rakastan hiljaisuutta. En kaipaa niitä vihaisia sanoja ja pelottavia hetkiä. En kaipaa sitä hylkäämistä ja pettymisiä.


Päästäkää minusta irti, tehkää elämäni tyhjäksi. Viekää syy elää. Kaikki olisi niin paljon helpompaa.


Näin en voi vaikuttaa, näin en voi muuttaa asioita. En halua kadota tästä elämästä, haluan elää! Mutta jotkut tekevät sen mahdottomaksi. He vievät maton altani, riistävät vapauteni.




Se sattuu. Ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti.

Mulla on oikeesti tosi paha olla. Tarkotan sitä.

Ehkä tää av:lla runoilu on säälittävää. Jaksanpa taas aamulla herätä kuitenkin. Purkaanpa tavallani oloani.

Ehkä joku vielä tähän pysähtyy ja hetken kuuntelee.

Mixu kuka? Häh? 

Avatkaapas tällekin tytölle vähän?

Tää kaikki murtuu, katoaa.
Heikko sortuu, putoaa.

Yksinäisyys tää,  mun elämääni jää. Askel ei kanna, mitään uutta anna.

Ei, vaan. Ihan tosissani tässä istun taas kylmä kipu sydämessäni.

Tosissani teille kirjoittelen, jotta jaksan uuteen aamuun.

Haluaisin nukkua, painaa pääni tyynyyn.

Mutta väsyttää. Olo on turta. Miksi elämä potkiikaan näin lujaa?

Haluaisin ystävän. Jotakin kaunista ja pysyvää.

Mutta myös hetken kohtaaminen, se lämmittää. Paleltuneen.