Reipas ja tunnollinen lammas

Pitkis: Aikoinaan, kun mun povikivut vaan paheni ja ortopedi sanoi, että olen liian nuori (silloin 58v) tekonivelleikkaukseen, yks hoitsuystäväni ehdotti, että varaan ajan kivunhoitoon erikoislääkärille. Ja sanoi, että kirjoita joka ainoa - ihan pienikin asia paperille - ja anna se paperi vastaanotolla lääkärin luettavaksi. Mä sitten kirjoitin kaksi A4:sta, jossa kuvasin, miten kivut vaikutti mun työntekoon, mun kotitöistä selviämiseen, mun nukkumiseen, mun mielialaan, mun ihmissuhteisiin jne jne. Ranskalaisin viivoin vaan listasin kaikki asiat. Lääkäri luki  sen listan, katsoi mun röntgenkuvat, vähän väänteli polviani ja sanoi, ettei tässä nyt enää ole muuta tehtävissä kuin laittaa tekonivelet. Ja tämä lääkäri ei ollut edes ortopedi vaan kivunhoitoon erikoistunut fysiatri. Niin laittoi lähetteen HUS:iin ja muutaman kuukauden päästä mulla oli jo toisessa polvessa tekonivel. Puoli vuotta myöhemmin toisessakin. Pointtini on, että kannattaa kirjoittaa ihan kaikki ylös ja antaa se paperi lääkärin luettavaksi eikä yks kerrallaan alkaa listalla olevista asioista puhua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että jokainen loppuvaiheen saattohoidossa oleva saisi tarvitsemansa hoidon lääkityksineen. Mun mielestä olemme epäonnistuneet silloin, jos kuoleva kuolee kovien tuskien ja levottomuuden saattelemana. On olemassa hyviä lääkkeitä saattohoitopotilaan hoitoon, rauhoittamiseen ja jopa hyvää mieltä tuottamaan. Harmi, ettei niitä joka paikassa käytetä, tai ymmärretä pyytää/antaa potilaalle. 

Minä en haluaisi tai tarvitse mitään hyvän mielen lääkkeitä kuollessani. Kivut on hoidettavissa kipulääkityksellä, jos siihen on tarvetta, mutta kuoleman haluan kohdata silmästä silmään enkä lääkittynä. 

On joitain kipuja, joita ei nykylääketiede kykene hoitamaan. Muuten kanssasi melko samaa mieltä. Olen tosin jo kertaalleen käynyt kättelemässä Kuolemaa, joten en sitä pelkää. Hyvä tyyppi ja vie pois kivuista ja kärsimyksestä. Sen sijaan punaviinistä voisin tykätä viimeisinä hetkinäni. En koe mitään pakottavaa tarvetta poistua tästä elämästä täysin selvinpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että jokainen loppuvaiheen saattohoidossa oleva saisi tarvitsemansa hoidon lääkityksineen. Mun mielestä olemme epäonnistuneet silloin, jos kuoleva kuolee kovien tuskien ja levottomuuden saattelemana. On olemassa hyviä lääkkeitä saattohoitopotilaan hoitoon, rauhoittamiseen ja jopa hyvää mieltä tuottamaan. Harmi, ettei niitä joka paikassa käytetä, tai ymmärretä pyytää/antaa potilaalle. 

Samaa mieltä. Kuolevia kuitenkin hoidetaan paikoissa, joissa ei ole osaamista sedaatioon. Kipupumppu eli morfiinipumppu voi ihmisellä olla kotihoidossakin, mutta morfiinikaan ei auta kaikkeen kipuun. Joskus tarvitaan sitäkin vahvempia lääkkeitä ja se sitten edellyttää jo sairaalahoitoa. Hoivakodeissa ei taideta edes  mitään fentanyylejä yms antaa. Eikä myöskään sedaatiota. 

Ex-anoppini kuoli kuukausi sitten. Palliatiivista hoitoa jatkettiin yli 2 vuotta ja viimeistä kuukautta lukuunottamatta olikin kotonaan. Välillä kävi hakemassa sairaalassa hoidot, mutta sitten taas palasi kotiin. Viimeinen kuukausi oli sitten se saattohoito. Olisi voinut olla silloinkin kotisairaalan turvin  kotonaan, jos ei olisi asunut yksin. Mutta kun kaikki lapsensa olivat vielä työelämässä, niin ei onnistunut. Vaan ei siellä sairaalassakaan kukaan hoitaja hänen vierellään istunut. Omaiset siitä huolehti, ettei tarvinnut olla kovin paljoa yksin. Vikan kerran kävin häntä katsomassa 1,5 vrk ennen kuolemaansa ja jo silloin exälle sanoin, että nyt ei ole enää kuin tunneista tai korkeintaan parista päivästä kiinni ennenkuin äitisi kuolee. Ja niin exä otti töistä pari päivää vapaata ja istui yli 30 tuntia kovalla muovituolilla äitinsä sängyn vieressä vain siksi, ettei äitinsä tarvinnut olla kuolinhetkellään yksin. Hoitajia oli niin vähän, ettei kukaan siellä olisi ehtinyt vieressä istumaan. Josd jonnekin sairaalaan tai hoivakotiin joudut, niin on täysin sattumaa, jos joku hoitaja sattuu olemaan potilashuoneessa sillä hetkellä, kun viimeisen hengenvetosi vedät. 99,9% todennäköisyydellä kukaan hoitaja ei ole paikalla. Paitsi jos kuolet tehohoidossa. 

Nro 158: "Näin juuri. Täällä ap varmasti hakee vertaistukea saman kokeneilta. Ja voihan hän epäillä, että läheisensä hoitopaikassa ei menetellä riittävän hyvin ja kuulla täällä, millaisia kokemuksia muissa paikoissa on. 

Tuo ap:n sisko ihmetyttää. Asuu siis ulkomailla. Eikö mitenkään saanut lentoja aiemmalle ajankohdalle vai onko hän itse sairas. Muut syyt eivät saisi mennä tämän asian edelle. (Koska saattaa myöhemmin tulla katumus.)"

Juuri näin. Moni pitkään sairastanut ja/tai vanha ihminen on jo aika sinut sen kanssa, että lähtö on lähellä. Ne, jotka tähän eivät ole valmiita, on yleensä omaiset. Jotain jäi sanomatta, olisi pitänyt olla enemmän yhteuksissä jne....eli joidenkin kohdalla syyllisyyskin alkaa nostaa päätään. Tai sitten ei vaan haluta luopua. 

Mun isä tiesi, mikä äidin toive oli. Mutta hän ei halunnut luopua. Minäkin tiesin äidin toiveen, mutta koska olin vain tytär enkä aviopuoliso, niin isä sai päättää. Ekalla suonensisäisen nesteytyksen kerralla äiti siirrettiin päivystyksesta akuuttipaikalle hoivakotiin, mutta kun ei sielläkään syönyt, juonut eikä ottanut lääkkeitään, meni taas huonoon kuntoon. Soittivat isälle ja isä sanoi, että äitiä pitää hoitaa. Ja siten taas uudestaan päivystykseen suonensisäiseen nesteytykseen. Sieltä äiti olisi siirretty takaisin sinne hoivakotiin, mutta isä sanoi, että ei. Kun ne ei siellä hoida. Isälle kun hoito tarkoitti kaikin mahdollisin lääketieteellisin keinoin hengissä pitämistä. Joten kävin hakemassa äidin kotiin. Meni pari päivää ja kotihoito meni käymään. Totesi taas äidin rutikuivaksi ja nälkiintyneeksi, joten ei muuta kuin taas takaisin päivystykseen nesteytettäväksi. Oli viikon sairaalassa ja taas kotiin.3 päivää ja taas kuiva, joten taas kerran lanssilla päivystykseen nesteytettäväksi. Sillä kerralla sitten joku lääkäri katsoi, ettei yli 96-vuotiasta täysin dementoitunutta vanhusta kannata enää vähän väliä nesyetttää vain sen vuoksi, että aviomies ei halua jäädä yksin. Ja niin se lääkäri teki saattohoitopäätöksen ja äiti palasi kotiin. Mun äidillä oli vielä erittäin matala kipukynnys, joten voin kuvitella, miten kamalaa sille oli olla peloissaan vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten ympäröimänä ja vähän väliä laitettiin neuloja suoneen. Kun äiti vihdoin kuoli, isä mulle myhäillen näytti äidin jo 1990-luvulla tekemän ja allekirjoittaman hoitotahdon. Ainoa kerta, kun olen ikinä halunnut vetää isääni ihan kunnolla turpaan. Mä tiesin äidin toiveet, mutta isällä oli ihan mustaa valkoisellakin siitä. Omaa itsekkyyttään ei halunnut, että äidin toivetta olisi toteutettu. Äidin puolesta surettaa, kun joutui kärsimään ihan turhaan. Isän kohdalla sitten taas olen pelkästään helpotunut, koska eihän munkaan tarvitse koskaan noudattaa mitään isän toiveita. Toivokoon mitä haluaa, mä teen mitä haluan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eläkeputki poistettu, ansiosidonnaista heikennetty, lama. Kulutanko vai säästänkö, kun töitä vielä on. 

Jos kuluttaisitte niin niitä töitä olisi. Miten tämä on niin vaikea ymmärtää. 

Kun keskituloisilla ei ole enää perusturvaa, ei voi kuluttaa.

Orpopurra sai mitä pyysi. Kun lietsoo kauhua, tulos ei voi olla hyvä.

Ja jokainen, jonka elintasoa tämä hallitus on nyt sitten parantanut ja joka on huolissaan kulutuksen vähenemisestä, voi kävellä lähimpään baariin ja laittaa sinne vaikka 1000 € piikin auki. Mä laitoin tohon meidän lähiökuppilaan tonnin piikin auki silloin, kun äiti reilu vuosi sitten kuoli, ja myös silloin, kun loppuvuodesta äidin perintörahat tuli tilille. Sovin vaan baaritiskillä asiasta ravintoloitsijan kanssa ja että haluan sitten kas saada  kuitin hommasta, join oman juomani ja otin mukaani tilaamani ruuat. Ekalla kertaa lasku oli vähän yli 700 € ja tokalla kertaa sitten jo se tonni.