Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Rutiiniksi muodostuneella kävelyllä, (retrojopokin mukana).

Järven aamuauringossa välkehtivä laine ja vesi niin kirkasta, että joka kiven näki laskeaViljapelto silkkaa kultaa ja heinäsirkatkin vielä siritti sitruunaperhosten tanssiessa niiden ympärillä.

Hiekkatiellä edessäni oli keppi, niin luulln  - vaan käärme, mietin tuonko kanssa törmättiin tasan samassa paikassa keväällä, oli hitusen kasvanut mutta poikanen vieläkin. Morjestimme, sanoin sille että jatkas ny matkaas että minäkin pääsen sun ohi. Hitaasti luikerteli siitä tien penkereelle. Todetessani oloni varsin tyytyväiseksi, tuli mieleeni työkaverit joiden päivät täyttyy edelleen minuuttiaikataulusta, suorittamisesta. Olen helvetin iloinen, kun pakenin omaan aikaan vuotta ennen eläkeikää. Ei se raha kaikkea merkitse, eikä sen eteen kaikkeen pidä taipua. 

Te, joilla tämä uusi aika on edessä..nauttikaa siitä jokainen omalla tyylillään... olen varm

Mulla  kans alin eläkeikä tulee täyteen vasta vuoden päästä, mutta jään pois työelämästä jo tän kuun lopussa. Olen samaa mieltä tuosta rahasta. Toki rahaakin tarvitsee, jotta ei  tarvitse nälissään kadullakaan asua, mutta olen tosi tyytyväinen, kun aloin jo tammikuussa 2023 kokeilla, millaista on elää eläkepäivieni elintasolla. Oli tarkoitus kokeilla vain pari kuukautta, mutta sehän jäikin sitten pysyväksi tavaksi. Kaiken sen ylimenevän laitoin säästöön ja nyt sitten mahdollista jäädä nollatuloille viimeiseksi vuodeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen tuosta eläinten pelastamisesta- siskoni sai pitkällisen jahtaamisen jälkeen kimalaisen hätisteltyä ulos. Samantien lintu oli napannut sen nokkaansa.

Mun tytär oli jotain 10 v, kun löysi huoneestaan hämähäkin ja kiikutti sen paperinpalan päällä nopeasti parvekkeelle. Meni hetki ja juoksi hakemaan hämppiksen parvekkeelta takaisin. Ulkona oli 28 astetta pakkasta :D

Huomenta :) Eilinen meni vielä peiton alla, kissa kainalossa. Kuume on onneksi jo poissa, joten tänään jaksan katsoa vähän työposteja yms.

Seurassa vai yksin?  Molempia, mutta oikeassa suhteessa. Ehdoton maksimi on 20% seurassa ja 80% yksin. Yksin voin olla kyllä enemmänkin, mutta en seurassa. On han kivaa tavata ihmisiä, mutta vain 2-3 tuntia kerrallaan. Eikä joka päivä, ei edes joka viikko. Ennenkuin 12 vuotta sitten aloin tekemään etätöitä, tunsin läheisteni ja ystävienikin tapaamisen ikävänä velvollisuutena. Tiesin kuitenkin, että ihmissuhteita ei voi ylläpitää, jos ei koskaan halua tavata. Kun aloitin etätyöt, oli aluksi outoa, kun työpäivän jälkeen ihan mieleläänkin lähti jonkun kanssa vaikka kahville. Irlannin reissu siskoni kanssa tulee  varmasti olemaan ihan kiva ja nähtävää ja koettavaa on paljon, mutta tiedän sen olevan myös raskas, koska vain vessassa saan olla yksin. 

Masentaako kesän loppuminen? Joo ja ei. Nuorempana masensi oikein kunnolla, kun tiesi, että on pitkä ja pimeä vuodenaika edessä. Syyskuun lopusta huhtikuun alkuun tuntui kuin joka  ainoa päivä kiskoisi  kivirekeä perässään. Kun lapset oli aikuisia ja omillaan, aloin ajatella, että jos ihmisen olisi tarkoitus olla aktivinen pimeässä, ihmisen silmätkin olisivat kuin kissoilla. Varsinaisille talviunille ei tietenkään työssäkäyvänä voinut mennä, mutta jonkinlaiseen talvihorrokseen annoin itselleni luvan mennä. Työt piti tehdä, mutta muuten ei juuri muuta kuin käyttää koira ulkona ja nukkua. Kaikki sosiaalinen aktiivisuus minimiin. Mulle kesä on aika, jolloin ladataan akut ja kun niitä akkuja käyttää mahdollisimman säästeliäästi, ne riittää kevääseen asti. Tuleva syksy on kuitenkin nyt poikkeus, koska työelämän velvollisuudet on ihan kohta ohi. Voin tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa ja jos ei huvita, ei tarvitse tehdä. 

Nro 172: "En pysty laittamaan kipujani numeroasteikoille, en ole koskaan osannut sitä, koska osaan aina ja loputtomiin kuvitella pahemman kivun mitä heti sitten kuvittelin, ja minusta on muutenkin turhaa kilpalla sillä kuka on kokenut enemmän kipua. Enkä halua muutenkaan kertoa yksityistä terveyshistoriaani pintaa enempää. Ihan on siis tullut koettua senverran suurta kipua että lääkäri on jälkeenpäin tullut kyselemään ja varmistelemaan etten vain ole sellainen potilas, joka ei kehtaa sanoa, että sattuu/sattui ihan stnasti. Osaan hallita kipua hyvin, olen opetellut sitä, joten kohdallani sekin auttaa.  Ja on normaalit kipuradat, eli en ole myöskään ihmnen, joka ei kykene kokemaan kipua (heitäkin on)"

Eli kuulut niihin ihannepotilaisiin, joiden kivinlievityksestä ei pahemmin tarvitse välittää. Koska aina osaat kuvitella vieläkin pahemman kivun. Suomessa kivunlievitys on muuhun maailmaan verrattuna lapsenkengissään ja yksi syy tähän on suomalainen sisu. Eli sinä, minä ja muut, jotka mieluummin purraan hammasta kuin syödään edes Buranaa. Siksi - ja myös jenkkien opiaattityhmäilyn takia - Suomessa nekin, jotka ihan oikeasti kivunlievitystä tarvitsisivat, eivät sitä välttämättä saa. Olkaamme siis onnekkaita me, jotka ei koviinkaan kipuihin tarvita mitään kivunlievitystä. 

Vierailija kirjoitti:

Jotakin sisältöä kaipasin tähän työttömän arkeen, niin ilmoittauduin kansalaisopiston akryylimaalauskurssille ja tilasin sitä varten laadukkaat välineet. Olen aina tykännyt piirtää, mutta maalannut en ole juurikaan, enkä oikein saa yksinäni mitään aloitettua.

Kurssi oli työttömälle puoleen hintaan niin ei tullut kalliiksi, vaikka värit toki kohtuu hintavia.Onnekseni saan myös ansiosidonnaisen täysimääräisenä ilman vähennyksiä. 

Säikähdin tänään kun katsoin itseäni vessan peilistä; hirveä turvotus kasvoissa! Menkkojen aikaan on ylipäätään aina kovasti nesteturvotusta, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, että sitä olisi kasvoissakin. Muutenkin leukaperät leveät bruksismin takia, mutta kun katsoin hintoja siihen tehtävään botox-hoitoon (yli 500e) niin antaapa vielä olla. Katsotaan sitten kun pääsen taas tienaamaan. 

Tsemppitoivotuksia perhossairaalalle ja sen ihanalle hoitajalle!

Mä ostin tän kotini aikoinaan pariskunnalta, jossa nainenkin oli 180 cm pitkä ja mä olen 157 cm. Tai taidan olla nyt enää 156 cm. Mutta enhän mä kylppärin peilikaapistakaan näe kuin otsani :D :D Joten jos haluan nähdä peilistä naamani, pitää kaivaa jostain joku käsipeili. Ehkä sen takia en ole ollut kovin kiinnostunut enää meikkaamisestakaan. Nuorena  ja nättinä olin, mutta en sitten enää kolmekymppisenä. Toisaalta en ole sitten sen koommin, kun lapsiluku oli täynnä, ole ollut kiinnostunut mistään parisuhdepeleistäkään. Kaksi avoliittoa riitti mulle kotileikkeihin. Lasteni isän kanssa en koskaan edes asunut saman katon alla, koska tiesin, että musta ei ole niihin parisuhdepeleihinkään. En vaan kertakaikkiaan ole mikään parisuhdeihminen. Olen äärettömän kiitollinen exälleni, että hän tämän ymmärsi ja pysyttiin kavereina kaikki nämä vuosikymmenet. Enhän minäkään mikään hänen suuri rakkautensa koskaan ollut vaan hetken lohtu hänelle ihan kuten hänkin aikoinaan mulle. 

Mutta tuohon elämän sisältöön...mietin, miten jotain toista voisi auttaa. Jos ei ole varaa akryyliväreihin tms, mutta ne toisi iloa ja sisältöä ja mielekästä tekemistä elämään, niin mitenköhän tämän saisi organisoitua? Rahaa en enää tuntemattomien tileille laita (koska ne voi mennä vaikka päihteisiin tai sitten Kela nykäisee ne itselleen pienentämällä seuraavan kuukauden toimeentulotukea), mutta mä ihan mielelläni sponssaisin jollekin värit ja maalausalustat.