Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Asun Belgiassa. Kyllä täällä on ihmisiin eläväisempi yhteys ja naapuria autetaan. Ilmasto vain hilkun parempi kuin suomessa että kyllä se enemmän mentaliteetista kuin ilmastosta johtuu että elämästä nautitaan... :-)

Mä asun Vantaalla ja täälläkin naapureita autetaan. Saatan kyllä asua vähän tavallista yhteisöllisemmässä lähiössä, mutta ei tartte kuin laittaa paikalliseen puskaradioryhmään kysymys, voisko joku lainata porakonetta tai tulla auttamaan sohvan kantamisessa, niin ei mene kovin kauaa, kun vapaaehtoisia ilmaantuu. Tässä taloyhtiössä, missä itse asun, varsinkin vanhuksia autetaan. Aiemmin, kun omien pihojen lapioiminen ei vielä kuulunut taloyhtiölle vaan asukkaalle itselleen, niin monen vanhuksen pihat lapioitiin. Mulla ja seinänaapurillani on ollut jo vuosia tapana, että se, kumpi ekana lapioi oman pihansa, lapioi mys toisen pihan. Siis lumesta. Vastapäätä asuu huonosti liikkuva nainen ja myös hänen pihansa on jo vuosia käyty lapioimassa. Talvisin, kun pihatiet on jäätä, mä heittelen aina naapurin pihaan hiekkaa samalla kuin omaanikin. Paljon muutakin yhteisöllisyyttä löytyy. Mutta mikä mielestäni on hienoa, on se, että jos ei halua olla yhteisöllinen, saa olla ihan rauhassa. Ketään ei pakoteta eikä velvoiteta tekemään yhtään mitään vaan kaikki perustuu 100%:sti vapaaehtoisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on tosiaan kaikessa yritetty mennä arkisuus, toimivuus ja käytännöllisyys edellä mutta kun siinäkään ei ole onnistuttu! Jos siis vertaa vaikka kaukoitään.

Lisäksi Suomesta puuttuu oikeastaan kaikki ei-arkinen. Meiltä puuttuu juhlat! Joo, on joulu mikä on ihan 100% perhejuhla ja sitten on vappu ja juhannus mitkä on ryyppyjuhlia mutta siis kaikki sellainen yhteinen hyväntuulinen, ei-niinkään-humalahakuinen ja karnevaalimainen juhla puuttuu ihan tyystin. Itsenäisyyttäkin juhlitaan enemmän naama nurinpäin eikä meillä ole kansallispäivää kuten vaikkapa Norjassa.

Norjan kansallispäivä on toukokuusa. Tuskin sielläkään mitään ulkoilmatapahtumia olisi joulukuun alussa. Meillä suomalaisilla on kalenterissa vaikka kuinka paljon juhlapäiviä, joita voimme viettää just sillä tavalla juhlien kuin haluamme. Suomalaisuuteen ehkä sitten kuuluu se, että Jonkun Muun pitää järjestää minulle juhlat. Mieluiten yhteiskunnan. Mun lähisuvussa vietettiin aiemmin yhdessä loppiaista, Kalevalan päivää, pääsiäistä, vappua, helatorstaita/helluntaita, juhannusta, kekriä, itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta. Päälle vielä äitienpäivä, isänpäivä sekä kaikkien synttärit ja nimipäivätkin. Joka kuukausi oli vähintään yksi kokoontuminen yhteen. Nyt nämä ovat suurimmaksi osaksi loppuneet, koska nuorempi sukupolvi on pariutunut ja puolisoiden kautta tullut erilaiset tavat. Nuo juhlat oli aikoinaan ihan kivoja, mutta en kaipaa niitä aikoja. Eihän nuoremmilla ole nykyisin kodeissaan enää edes tilaa järjestää mitään isompia juhlia. Hyvä, jos jonnekin olohuoneen nurkkaan mahtuu 4 hengen ruokapöytä, kun keittiökin on vain kaappirivistö olohuoneen sienällä. Miten sellaisessa järjestää joulun edes 10:lle?

Harmaata täällä on kyllä  vain osan vuodesta. Nytkin, kun katson ikkunasta, niin pelkkää vihreää näkyy. Kuukauden päästä keltaista, oranssia ja punaista. Sitten tulee se harmaa vuodenaika, mutta jos talvella tulee lunta, ei ole enää harmaata. Ja kaunein vihreä on mun mielestä kevään ensimmäisten koivunlehtien vihreä. Aurinkoisina päivinä vuodenajasta riippumatta taivas on kauniin sininen. 

Rakentamisesta olen samaa mieltä, joskin nykyisin löytyy uusista taloista jo enemmän värejä. 1970-luvulla oli kuitenkin kiire saada kaupunkeihin rakennettua kerrostaloja, kun maaseudulta muutti paljon ihmisiä kaupunkeihin. Harmaita neukkukuutioita, mutta jossain ihmisten piti voida asua. Itse asun punatiilisessä rivitalossa eli ei ole harmaata. 

Mitä tulee ihmisiin, niin olen huomannut TAAS pukeutuvani harmaisiin vaatteisiin. Mutta se johtuu vain siitä, että niissä ei näy kissan ja koiran karvat niin helposti :D Tässä iässä myös hiukset harmaantuu, ellei nitä värjää. Mitä tulee suomalaisten luonteeseen, niin siitä minä pidän. Ei olla koko ajan hörkkimässä toisen iholle vaan annetaan olla rauhassa. Saa itse valita, kenen kanssa haluaa olla enemmän tekemisissä ja kenen kanssa ei. 

Joku ketjussa jo mainitsikin, että Suomessa on vaikka miten paljon yhteisöllisyyttä. On jokaisen oma valinta, jos ei sellaiseen halua mennä mukaan. Mitä tulee noihin aperitiiveihin sun muihin, niin Suomessa ei tosiaan voi jättää lapsia päiväkoteihin tai yksin kotiin ja lähteä suoraan töistä jonnekin ystävien kanssa. Monella muitakin syitä, miksi töistä lähdetään kotiin eikä after workseille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ellemme ole iloisia ja onnellisia nyt, niin milloin sitten.

Niin millon?

Minusta tuntuu, että en ole koskaan ollut onnellinen, ehkä joskus iloinen, on ollut sen verran vaikea elämä eikä helpotusta tunnu olevan tulossakaan.

En tiedä sinun tilannettasi, mutta itse koen onnea ja tyytyväisyyttä pienistä asioista. Hymystä, hyvästä ruoasta, takan lämmöstä, pihasaunasta... jos odottaisin onnea tuomaan lottovoittoa tai unelmien prinssiä valkoisella ratsulla, saisin odottaa loputtomiin.

Tänään iloitsen pellavaisista vaatteistani, kirpputorilla voi tehdä uskomattomia löytöjä :)

Tuli mieleen, että ihmisille onnellisuus voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Mulle onnellisuus merkitsee lähinnä tyytyväisyyttä siihen, että mikään asia ei ole äärettömän huonostikaan. Varsinaisia onnen hypehetkiä mullakin on elämässäni ollut aika vähän. Lasteni syntymät, se kun selvisinkin valtimorepeämästä hengissä ja se, kun pystyin kävelemään ilman kyynärsauvoja. Joskus muulloinkin, kun esimerkiksi olen sattunut olemaan hyvin aikaisin aamulla koiran kanssa lenkillä ja joutsenet saapuvat tuohon lähellä olevalle lammelle. Mutta näitä hypehetkiä on tosi harvoin. Tyytyväisimmilläni olen silloin, kun kukaan ei tarvitse mua yhtään mihinkään tai ainakin tarvitsijoiden määrä ja se tarve on mahdollisimman vähäinen. 

Nukuin aamulla poikkeuksellisen pitkään eli puoli yhdeksään. Silti väsyttää. Iltapäivällä taas isän luokse kahville. Onneksi ensi viikolla voin valita jonkun muun päivän kahvitteluun kuin just sytoväsymyspäivän. Muutenkin tänään pitää isän kanssa jutella siitä, että jatkossa ei enää mitään täsmälleen samana päivänä ja samaan kellonaikaan tapahtuvia kahvitteluita vaan vähän sen mukaan, miten ehdin ja jaksan. Ei välttämättä edes joka viikko. 

Tunnen yhden eläkkeellä olevan pariskunnan, joita aina välillä näen täällä ulkoilemassa ja jäädään aina hetkeksi juttelemaan. Viimeksi juteltiin siitä, miten ikääntyessä vaan kaikki sujuu paljon hitaammin kuin nuorena. Aivot sanoo, että eihän tossa hommassa mene kuin vartti ja kun alkaa tekemään, niin meneekin 2 tuntia. Mä olen itsestäni huomannut viime vuosina sen, että mua ei huvita edes aloittaa, jos tiedän tai on edes syytä olettaa, että en saa tehtyä hommaa loppuun asti vaan tulee jokin keskeytys. Koiran ulkoilutukset tietenkin keskeyttää mun päiväni, mutta se on kuitenkin eri juttu, koska voin olla omissa ajatuksissani ja vaikka suunnitella sitä, miten jatkan kesken jäänyttä hommaa eteenpäin. Mutta jos keskeytys on jotain sellaista, missä mun pitää keskittyä toiseen ihmiseen, niin sellaisia keskytyksiä en mielelläni ota. Ei suinkaan tarkoita, että en haluaisi muita ihmisiä tavata, mutta haluan vaan itse päättää, milloin ja ketä. Ensi viikon keskiviikkonakin olen menossa yhden kaverini kanssa stadiin ravintolaan syömään ja se on oikein mukavaa. Sitten torstaista eteenpäin voinkin taas keskittyä kotihommiin. Jos vaikka saisi tuulikaapin lattianpäällysteet asennettua. Tai ehkä teen sen vasta sitten, kun taloyhtiö on laittanut laatoituksen mun pihaani eikä kuraa ja hiekkaa tule enää sisälle kuten nyt tulee. Vielä kukkii kesäkukat ruukuissa, mutta jossain vaiheessa nekin pitää tyhjentää, pestä ruukut ja laittaa ne varastoon odottamaan ensi kesää. Kaikenlaista tällaista pientäkin hommaa olisi vaikka kuinka paljon.