Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen verran rauhaa rakastava olen, että riittää tämä mitä on. Työ on ihan ylisosiaalista, arkena ei oikein muuta jaksakaan. Yhden ystäväperheen kanssa vietetään usein vappuja ym. pikkujuhlia. Muutamia kavereita, joita näen silloin tällöin, osa asuu kauempana. Lisäksi sukulaisjuhlat ja lasten harrastuksiin liittyvät tapahtumat. En jaksaisi esim. Työkavereiden kanssa jatkuvasti käydä jossain.
tää on just tää perinteinen " olen antisosiaalinen enkä jaksa ihmisiä" silti ollaan kokoajan niiden ympärillä ja juostaan kaikki maailmaan kissanristiäisiin.
Yksinäisyys on se että elämä on jäänyt täysin elämättä. Ite oon nainen enkä koskaan ole edes ollut juhlissa, hoitanut lapsia tai puhunut ihmisten kanssa. En tiedä miltä nää asiat tuntuu. Ympärillä ei oo mulla koskaan ollut ihmisiä ja yksinäisyys sattuu aivan valtavasti.
Koska ne lapset ja sukulaiset nyt vaan edellyttää niitä kissanristiäisiä. Ne on vähän sellainen velvollisuus, mistä ei aina tykkää, mutta jota on pakko tehdä, jotta edes jonkinlainen yhteisöllisyys säilyisi. Ja pääasiassa lapsiperheet tekee sitä lastensa vuoksi. Siis jotta lapsilla olisi ne isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Ja lapsilla kaverit ja harrastukset. Läheskään aina ei huvittaisi osallistua, mutta lastensa takia osallistuu.
On surullista, ettei sulla ole vanhempia, sisaruksia, serkkuja, tätejä, setiä eikä yhtään ketään. Ei ketään, jonka lapsia olisit voinut käydä hoitamassa. Eikä ketään, joka olilsi kutsunut sut 50-, 60-, 70-, 80- tai 90-vuotissynttäreilleen. Uskon, että tuollainen yksinäisyys on aika musertavaa.
Mä olen sen verran hömelö mummeli, että mä pysähdyn tuolla ulkona juttelemaan ihan naamatuttujenkin kanssa. Varsinkin, jos niillä on itselläänkin koira tai jos muutoin osooittavat olevansa kiinnostuneita mun koirastani. Tällä alueella asuu nyt jo noin 40 v mies (eli mun lasteni ikäinen) , joka aina kulkee pää alas painettuna reppu selässä. Yleensä annan ihmisten olla ihan rauhassa, jos eivät millään tavalla ilmaise, että haluaisivat mitään kontaktia muhun. Mutta vuosia sitten tämä mies nosti katseensa ja katsoi mua silmiin. Hymyilin, sanoin "moi" ja kysyin, mitä hänelle kuuluu. Vähän hämmentyneenä jutteli mun kanssani hetken ja sitten kumpikin meistä jatkoi matkaa. Seuraavan kerran, kun kohdattiin, hän jo itse tervehti ja kertoi, miten paljon hänelle silloin edellisellä kerralla merkitsi se, että mä jäin juttelemaan. Hänen kontaktinsa muihin ihmisiin kun on vaan pääasiassa toi lähikaupan kassa. Siitä lähtien eli noin 5 vuotta ollaan aina juteltu, kun tuolla kadulla kohdataan.
Nro 91: "Omassa suvussa on myös selkeää alistamisen kulttuuria, eli niin kauan kun olen huonommin menestynyt ja tavallaan muiden vietävissä, niin kaikki kunnossa. Mutta jos olenkin menestyneempi niin saan kirjaimellisesti turpaani tai he reagoivat muuten erittäin kateellisilla ja katkerilla tavoilla, vaikka menestykseni olisi ansaittua eli kovalla työllä hankittua. He eivät vaan näe tätä kovaa työtä tai sekin on jotenkin väärin. Joka tapauksessa nämä asiat kannattaa oppia kerrasta ja painaa tarkasti mieleensä, etteivät pääse toistamaan tekojaan uudestaan."
No mulla ei ole onneksi ollut tällaisesta kyse. En ole koskaan ollut menestyneempi kuin vanhempani tai siskoni. Olisin kyllä voinut olla, jos olisin halunnut, mutta mainen mammona ja muu sen kaltainen meriitti ei ole koskaan kiinnostanut mua. Ei varsinkaan sellainen, mistä saa pärstäkuvansa lehtiin tai telkkariin. Yhden kerran olen päässyt lehteen ja sekin oli vain pikkuinen uutinen, kun pelastin yhden kännikalan tulipalosta. Silloinkin, kun tienasin niin paljon, että pääsin marraskuussa suurituloisten joukkoon, en usko, että kukaan mut edes jollain tavalla tunteva olisi hakenut mun nimeäni verotiedoista. Ei edes vanhempani tai siskoni. Omalla kohdallani ei siis ollut kyse mistään lähisuvun kateudesta mun menestystäni kohtaan. Pikemminkin kyse oli siitä, että kun jo vähän päälle parikymppisenä valmistuin sairaanhoitajaksi ja mulla oli sekä kyky että koulutus kuunnella, ymmärtää ja tukea muita ihmisiä, niin mun läheiset säikähtivät tilannetta, jossa he eivät voineetkaan turvautua muhun vaan se heidän "peruskallio" olikin hajoamassa. Onneksi oli ystävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutama päivä sitten luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ihmisillä on ystäviä ja kavereita yhteensä keskimäärin 11. Minun mielestäni tuo on paljon, jo omasta näkökulmastakin. Tutkimuksessa myös todettiin, että on olemassa iso joukko ihmisiä joilla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Eli joillakin on varmaan sitten yli 20 kaveria, jotta keskiarvoksi saadaan 11.
Tuon mukaan läheisiä ihmissuhteita voi olla 20 (5+15). Voihan kavereita olla vaikka sata, mutta ei kenenkään aika riitä siihen, että ne kaikki olisivat läheisiä.
Ystävät (=perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, tuttavat) jakautuvat eri kerroksiin
Dunbarin mallissa ensimmäisellä "kerroksella" on siis viisi ihmisitä, sitä seuraavalla 15, 50 ja 150. Mitä suuremmaksi luku kasvaa, sitä mukaa laskee myös emotionaalinen läheisyys.
Viimeisellä
Mä ajattelen juuri näin. Omat lapseni on tietenkin mulle kaikista tärkeimmät ihmiset elämässäni. Muutenkin lähisuku oli aiemmin seuraavana, mutta kun mulla 2023 oli se vesivahinko ja olisin tarvinnut nopeasti apua asunnon alakerran tyhjentämiseen, niin lapsiani lukuunottamatta kaikki hävisivät kuin pierut Saharaan. Eli se siitä mneidän suvun hienosta yhteisöllisyydestä. Mutta silloin vielä melko tuore ystäväni valjasti niin lapsensa, vävynsä kuin pikkuveljensäkin mulle avuksi. "Hädässä ystävä tunnetaan" vai miten se menikään? Olin aina aiemmin pitänyt siskoani mulle tosi läheisenä, mutta tuolloin huomasin, että sen kerran, kun mä olisin tarvinnut häneltä jotain, niin ei.
Mä olen kyllä aina ollut meidän lähisuvun tukipilari. Jopa silloin, kun lapseni ovat sairastuneet tai minä itse käynyt nk kättelemässä Kuolemaa, niin mun on pitänyt olla muiden lohtuna sen sijaan, että muut olisivat olleet mun lohtunani. Vähän on ollut elämässäni niitä ihmisiä, jotka olivat mun lohtunani.
Mulle ystävyys on ihan erilainen ihmissuhde kuin kaveruus. Ystäväni tietävät, että voivat soittaa mulle vaikeina aikoinaan vaikka klo 3 yöllä, jos kaipaavat kuuntelijaa. Kaverini taas eivät voi. Eikä tuttavat. Ei mulla vuorokaudessa edes riittäisi tunnit pitämään sataan ihmiseen eikä edes viiteenkymmeneen ihmiseen yhteyttä niin paljon kuin mitä katson tarpeelliseksi ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen.
Mulla on meksikolainen miniä ja kun hän aikoinaan muutti Suomeen, sanoi, että suomalaisten kanssa on tosi vaikea ystävystyä. Mutta kun lopulta löysi ystäviä, hän sanoi, että Meksikossa näin läheiset ihmissuhteet on sisaruussuhteita tai ainakin jotain lähisukulaisuussuhteita eikä ystävyyssuhteita. Siellä ystäviksi kutsutaan sellaisia ihmisiä, joita suomalaiset pitää vaan kavereina.
Sanoisin kyllä tähän vielä sen, että ei sinkkuus/parisuhde tai lapsettomuus/lapset aina ole ainoa tekijä, joka häivyttää ihmissuhteen. Joskus ne lapsettomat sinkutkin voi kadota elämästä, jos toinen ei voikaan enää tehdä yhdessä kaikkea sitä, mitä on aiemmin tehty yhdessä. Mulla oli tässä muutama vuuosi, kun en voinut muistisairaan äitini takia lähteä lähikauppaa kauemmas. Osa ihmisistä katosi elämästäni jo silloin, vaikka hyvin tiesivät, miksi en voi lähteä kotoani ja tiesivät, että ei tässä nyt kovin montaa vuotta mene, kun äiti on mullan alla. Jos on aidosti hyvä ystävä, ei se ystävyys katoa minnekään, vaikka toisen elämäntilanne muuttuu niin, ettei voidakaan tavata kuten ennen.
Teitkö isonkin numeron alkoholista luopumisesta? Joskus nimittäin voi ajatella, että jos luopuu alkoholista, ei halua sitten edes osallistua bileisiin, jossa on tarjolla alkoholia. Pelkkä ennakkoluulo tämäkin usein, mutta itse mietin, kannattaako tosta yleensäkään kertoa kenellekään. Jos pitää keksiä joku tekosyy, miksi ei bileissä ota alkoholia, niin eikö voi vaikka sanoa, että tulin autolla? Tai vaikka sanoa, että terveydentila on nyt sellainen, että lääkäri suositteli olemaan ilman alkoholia.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/