Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä tällä hetkellään saa ne työttömät, jotka erehtyivät ennen työttömyyttään hommaamaan omistuskämpän, saa tukea asumiseensa.

He joutuvat maksamaan yhtiövastikkeensa siitä 595 e työttömyystuesta ja lopuilla rahoilla sitten ostetaan ruokaa ja lääkkeitä, mikäli yhtiövastike siis edes on alle 595 e.

Eikä tipu toimeentulotukeakaan, mikä tilillä tai sijoituksissa on penniäkään.

Näin köyhdytetään nopeasti ne työttömät, joilla on omaisuutta. Joutuvat myymään ja käyttämään kaiken omaisuutensa, ennenkuin tukea tulee.

 

Nimenomaan tästä on kyse. Mitä veikataan, saattaapa kyrsiä kuin pientä oravaa pikkupalkoilla omistus-kaksionsa maksanutta ahertajaa! 

 

Ja ammattityöttömät vaan kääntää kylkeään kun ovat nostaneet tilin tyhjäksi jotta sinne mahtuu ensi kuun Kelan tuet jälleen kerran. 

Mutta jostain käsittämättömästä syystä just ne ahertajat nyt taputtaa käsiään, että onpa hyvä uudistus.

Kiitos Kukkakimppu. Onneksi ei käynyt sen pahemmin ja aika tottunuthan mä tähän jo olen, että luita murtuu milloin mistäkin syystä. Olin  jo päälle 50v, kun mulla aika pienestä kolahduksesta halkesi kyynärvarresta värttinäluu. Silloin sattui olemaan lääkäri, joka alkoi miettiä, että ei ole ihan normaalia, että tuollaisesta kolahduksesta tulee tällainen luunmurtuma. Passitti tutkimuksiin ja mullahan onkin sitten geneettinen D-vitamiinin imeytymishäiriö, joka on johtanut siihen, että myöskään kalsium ei imeydy ja siten luustoni on hauraampi kuin ikäiselläni pitäisi olla.  Kun tämä selvisi, kehotin lapsiani menemään tutkimuksiin ja - tattadaa - se samainen geenivirhe on myös mun tyttärelläni. Hän onneksi pystyi alkamaan huolehtia asiasta jo kolmekymppisenä, minä vasta viiskymppisenä. Pojallani ei tätä geenivirhettä onneksi ole. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun on työ ja muuta vipinää, ei ystäviä niinkään kaipaa; ihmissuhteita on muutenkin tarpeeksi. Kun on vanhuuseläkkeellä, niin silloin on yksinäisyyttä. Ja tajuaa, että peli on menetetty: ystävät hankitaan lapsena ja nuorena. Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan, ystävystyminen vaatii vähintään 180 tuntia yhteistä aikaa. Huomasin, että yhdistyksistä ei saa ystäviä. Huomasin, että kansalaisopiston kursseilta ei saa ystäviä. Tunnit ja kokoukset alkavat tasan ilmoitettuun aikaan - ja sitten kaikilla on kiire kotiinsa. Huomasin, että seurakunnan tilaisuuksista ei saa ystäviä, kaikilla on jo tuttavia tarpeeksi ja kiintiö täynnä. Tilaisuus alkaa tasan ilmoitettuun aikaan - ja sitten kaikilla on kiire kotiin. Toasiasiat on hyväksyttävä: vanhana ei saa enää kuin hei-moikka-tuttuja.  

No mä löysin nk sielunsiskon Facebookista 4 vuotta sitten eli paria kuukautta ennenkuin täytin 60 vuotta. Tiedän, että on tosi harvinaista, mutta on kuitenkin mahdollista. Ei me kovin usein kasvotusten nähdä, koska hän on pyörätuolissa eli se on aina minä, joka sitten menen hänen luonaan käymään. Mutta me ei tarvitakaan sitä fyysistä yhdessäoloa niin paljon kuin ilmeisesti monet nuoremmat tarvitsee. En jaksa nyt katsoa, kuinka monta kymmentä viestiä ja valokuvaa ollaan tänäänkin toisillemme laitettu. Se on kuitenkin varmaa, että se, kumpi elää pidempään, tulee sen toisen hautajaisiin.

Lokakuussa mut "aateloitiin" paikalliseen Lions Clubiin ja olen yllättynyt, että ne muut klubilaiset ihan vaan välillä soittaa mulle  ja kysyy, mitä kuuluu. Ja aina, kun tuolla kulmilla nähdään, niin jäädään juttelemaan. En osaa sanoa, millaisia ystävyys- tai kaveruussuhteista näistä vielä syntyykään sitten, kun olen ollut vuoden tai pari jellona. Nyt olen ollut vasta pari kuukautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut alusta lähtien mukana. Ja ei siellä mitenkään erityinen ilmapiiri alussakaan ollut.  Harvakseltaan kirjoiteltiin, mutta N61 vastasi kaikille jotain teennäistä mukalempeää.  Ohitin ne ja luin ja kirjoittelinkin. Ap sai varmaan itsetunnolleen pönkitystä ja päiviinsä sisältöä ja siksi muistaa ketjun mukavana.  Ihan tavallinen ketju, jossa oli suppea kirjoittajakunta ja vielä suppeampi aihepiiri.  Vähän kuin olisi perheen WhatsApp-ryhmässä kirjoittanut ja iäkäs mummo olisi leperrellyt jokaiselle omiaan. Turha sitä on kaivata. Nyt on laajempaa ja kiinnostavampaa. 

 

Jatkan vielä. Mummo tietysti kaipaa sitä, kuten nuoruuttaan tai muuta mennyttä aikaa. Ei se muille ole merkityksellinen. Muistan senkin, kun porukka hyökkäsi erimielisten kimppuun. Nopeasti poistettiin viestit, joista ei tykätty. Silloin oli Puutarhuri, joka poisti paljon Ap:n

Mä olen nyt taas hetken ketjua seurattuani huvittuneena miettinyt, että ehkä koko ketjussa ei olekaan muita kuin Doris, Pitkis ja minä. Pitkiksen tunnistaa kirjoitustavasta ja mut rekkautuneesta nimimerkistäni. Kaikki muut saattavat olla dooriksia. Tästä voisi oikeastaan kehitellä jonkun novellinkin, miten joku kehittelee itselleen jatkuvasti uusia sivupersoonia ja keskustelee näiden sivupersooniensa kanssa. Enkä nyt tarkoita sinua vaan oikeastaan tuo olisi aika kiehtova aihe kirjoittaa novelli. 

Joskus aikoinaan mietin, että jahka jään eläkkeelle, alan kirjoittaa sairaalamaailmaan liittyvää dekkaria. Sen dekkarin miljöö olisi ollut Meilahden sairaala, koska olin siellä niin kauan töissä ja osaisin kuvailla niitä paikkojakin tosi hyvin. Varsinkin sitä maan alla kulkevaa tunneliverkostoa. Saisin hyvin ujutettua sinne tunneliin jonkun sarjamurhaajan. Mutta voishan sitä kirjoittaa jonkun psykologisen jännärin, jossa päähenkilöllä olisi lukuisia sivupersoonia. 

Joulu taitaa olla se hetki vuodesta, kun yksinäisyys kaikista pahiten korostuu. Tulin miettineeksi sitä, millaisia jouluja yksinäisillä lapsena oli? Oliko silloin sukujouluja vai vietettiinkö joulua ihan vaan ydinperheen kanssa? Jos oli sukujouluja, niin mihin tai kehen sukujouluperinne katkesi? Jos taas lapsuudessakin joulut oli vain ydinperheen kanssa, niin sitten lieee aika luonnollista, että lapset aikuisiksi tultuaan haluavat jatkaa perinnettä eli joulut vietetään ydinperheen kanssa.