Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 77: "Myöskin sivusta: Kyllä sen pitäisi olla sanomattakin selvää, että jos ihmisellä olisi sukulaisia, joille voi soittaa, niin ei hän täällä yksinäisyydestään olisi kertomassa. Vai niinkö joku luulee, että ihmisellä, jolla on sisaruksia lapsineen, (pikku)serkkuja, setiä, tätejä, enoja, mummeja ja kummeja, ongelma olisi vain siinä, että hän ei ilman neuvoja älynnyt olla heidän kanssaan tekemisissä vaikka olisi halunnut??"

Tällä palstalla on kyllä aika usein puhuneet yksinäisyydestään sellaisetkin, joilla on sekä puoliso että lapsia. Sivusta siis tämäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Teoriassa kyllä, mutta jos esimerkiksi minulle ilmoittaisit, että olet valmistanut etanoita sienikastikkeella, niin kieltäytyisin kohteliaasti. Muuta ei tarvitse valmistaa ja jos löytyy vaikka leipää pöydästä, niin syön sitten sitä.

Juuri näin. 

Pääsääntöisesti just noin, mutta yleensä sen kutsujan kannattaa tehdä sellaista ruokaa, mikä nyt ei kutsuttuja ainakaan ihan yökötäkään. Kun mä kutsun ihmisiä meille syömään, niin tietysti ensin kyselen allergiat ja muut erikoisruokavaliot ja sitten inhokit ja lempparit. Jos on isompi porukka, niin huolehdin siitä, että jokaiselle löytyy jotain, mistä tykkää. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä yksi ainoa lapsi jolla ei ole sukulaisia. Tunnen olevani todella poikkeuksellinen, kun kaikilla keski-ikäisillä/ jopa eläkeläisilläkin on aina sisko/veli ja niiden lapset, joiden luokse voi mennä vetäytymään juhlapyhinä tai jotka joukolla auttavat tarpeen tullen. Ihmiset aina sanovat että veri on vettä sakeampaa. Joten seura on tavallaan suotu valmiina jo lapsesta asti. Ainokaisella taas, jolla ei ole myöskään muita sukulaisia elossa, kaikki ihmissuhteet on luotava tyhjästä ja yksin. Ja tuntuu että ne jäävät pinnallisemmiksi juuri siksi, kun ei ole kenenkään sukua, niin kukaan ei koe "velvollisuudeksi" olla ystävä ja pitää yhteyttä, eli omiin virheisiin ei ole varaa, jos et koko ajan ole parhaimmillasi, ihmiset hylkäävät kokonaan, kun ei ole osa kenenkään valmista sisäpiiriä.

Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta ei ne suvun velvollisuudetkaan aina mitään kivaa ole. Viime joulun vietin vihdoinkin yksin, vaikka suku yritti siitäkin syyllistää mua. Mutta mä en vaan tässä iässä enää jaksa. Muutenkin olen vihdoin ja viimein  "repinyt kahleet" eli jättäydyin pois työelämästäkin, vaikken ole vielä edes eläkkeellä. Omat lapseni pärjäävät varsin mainiosti ilman minuakin ja tällä hetkellä nautin vapaudestani. Parhaat ihmissuhteeni ovat ne, jotka perustuvat vapaaehtoisuuteen eikä velvollisuuteen. Oli aika, jolloin joka kerta, kun puhelin soi, mulla alkoi tulla savua korvista ja ajattelin, että mitä mun  nyt TAAS pitää tulla tekemään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä ehdottikin jo vapaaehtoistyötä. Sitä kautta saa päiviin sisältöä, tekemistä ja merkityksellisyyttä. Lisäksi monilla paikkakunnilla on tarjolla spr:n ystävätoimintaa.  Mistä päin olet?

Varmaan se ensimmäinen askel, eli lähteminen mukaan, on se vaikein, mutta kannattaa kokeilla. Toivon kaikkea hyvää sinulle ap ja toivon, että yksinäisyytesi helpottaa!

 

 

Jospa ap on jo niin "kaukana", että hänellä ei ole resursseja vapaaehtoistyöhön. Useinhan ne kumminkin vaativat joko henkistä tai fyysistä energiaa.

Esim. miten toimit tukihenkilönä tai 'ystävänä', kun oikeasti itse olisit tuen tarpeessa?

Spr:n ystäviä on aivan liian vähän. Olen jonottanut sellaista jo 3 vuotta.

En pysty itse sitoutumaan toimimaan jonkun 'ystävänä'.  Ei minulla ole nyt henkisiä resursseja sellaiseen. 

Mä mietinkin jo, että ehkä ketjun aloittaja ei oikeastaan tällä hetkellä tarvitsekaan ystäviä vaan jotain muuta apua, jolla hän pääsee elämässään sellaiseen vaiheeseen, että olisi edes realistista ystävystyä jonkun kanssa. Mulla on yksi uusi tuttavuus, jonka kanssa on viestitelty aika paljonkin. Ei olla tavattu tai edes soiteltu, mutta hän on kertonut paljon elämästään ja mitä kaipaisi elämäänsä. Oikeasti hän kaipaa parisuhdetta ja perhettä. Lisäksi hänellä on ollut huono äitisuhde, joten kaipaisi myös äitiä. Mä en voi olla hänen puolisonsa,  lapsensa enkä äitinsäkään ja ainoa mitä voin tehdä, on kuunnella hänen murheitaan. Mutta ei meistä koskaan tällä tavalla ystäviä tule, vaikka onkin kertonut olevansa yksinäinen.