Reipas ja tunnollinen lammas

No jaa. Mä en ole koskaan ollut kilpailuhenkinen. En harrastanut mitään, missä kilpaillaan muiden kanssa. Aikoinaan tietysti opiskelupaikkoihin sekä joihinkin työpaikkoihin hakiessa oli tavallaan kilpailua, mutta en mä silloinkaan sitä kilpailuksi ajatellut. Pikemminkin se olisi asia, joka piti tehdä, jotta elämässään pysyy leivänsyrjässä kiinni. Viimeiset kaksi työpaikanvaihdostani tapahtuivat vuonna 2004 ja 2006. Niihinkin paikkoihin mua pyydettiin, joten en kilpaillut paikoista kenenkään kanssa. Viime syksynä liityin paikalliseen Lions Clubiin ja vaikka 16 muuta klubin jäsentä onkin miehiä, niin sinnekin mut pyydettiin mukaan. En ole koskaan ollut mikään uraputki-ihminen vaan kunhan on sellanen duuni, missä ei ainakaan ihan joka päivä ota aivoon, ja mistä maksetaan palkkaa, jolla kustannan itselleni haluamani kaltaisen elämän, se on riittänyt mulle. Enkä ole koskaan kaivannut sitä, että pääsisin päättämään muiden ihmisten asioista. Aina on riittänyt, että saan päättää omistani. Tästä syystä en ole oikein halunnut mitään yhteisomistuksiakaan kenenkään toisen kanssa...en miehen enkä naisen kanssa. 

Mutta eipä kaikki miehetkään ole kilpailuhenkisiä. Saattavat olla ihan tyytyväisiä penkkiurheilijoita, jotka mieluummin katselevat muiden kilpailemista kuin kilpailisivat itse. Tai tekevät vuosikymmeniä jotain ihan rivitason duunia eivätkä haaveile edes  esimiestason tehtävistä saatika toimitusjohtajan pestistä. Kun jäävät eläkkeelle, eivät edes kaipaa takaisin töihin, kun on paljon mukavampaa vaikka käydä kalastamassa. Joillain sitten taas muiden arvostus ja suunnilleen koko elämän merkitys löytyy vain työelämästä ja sitten onkin tylsää, kun ei enää pääsekään missään pätemään vaan on ihan samanlainen harmaahapsi kuin se rivitason duunia koko ikänsä tehnytkin. Haluaako kilpailla muiden kanssa vai ei, on aika yksilöllistä. Jotkut saa iloa kilpailusta ja jotkut taas eivät. 

Nro 1547: "Eikä se resilienssi ole mikään seuraus niistä vastoinkäymisistä tai niiden aikaansaamaa, vaan itse ajattelisin sen olevan niitä tekijöitä, asioita mitkä oli hyvin, mitkä auttoivat jatkamaan elämää. Hyvä lapsuus ja hyvä perusturvallisuus, ympärillä olevat läheiset ja heiltä saatu tuki, mahdollisuus puhua asiasta ja omista kokemuksista, tavallisen arjen jatkuminen, koulukin, harrastukset ja kavereiden kanssa oleminen."

Juuri näin.  Mulla oli hyvä lapsuus - ainakin sen aikakauden mittapuulla - ja kun mun vanhemmat tai siis isä lopulta heitti mut vain 18-vuotiaana rahattomana syksyisenä iltana himasta mukanani vain taskulaskin, pari kaulakorua sekä muovikassillinen vaatteita eli ilman markkaakaan rahaa, niin ihan takuulla olisin ollut enemmän hukassa, jos mulla olisi ollut väkivaltaiset vanhemmat tai jotain muuta pahaa lapsuudessa. Vaikka se kokemus ja kaikki se, mitä sinä yönä tapahtui,  olikin siihen astisen elämäni kamalin ja yksi kamalimmista kokemuksistani tähänkään ikään mennessä, niin selvisin siitä. Toki se edelleenkin vaikuttaa mun elämääni jossain määrin ja ennenkaikkea suhteessani isään, mutta noin muuten olen pärjännyt. Olen muuten palstalla kertonut paljon enemmän omista vastoinkäymisistäni kuin kenellekään ruudun tällä puolella. Tosin en täälläkään edes puoliakaan vastoinkäymisistäni. Jos olen kokenut tarvetta puhua asioista, yleensä puhun joko kissalleni tai sitten jollekin ammattilaiselle. 

Nro 84: "Suomessa ei innovoida ja investoida, vaan tulos valuu herkästi osinkoihin.  Helsingin pörssi on kuuluisa siitä että se maksaa keskimääräistä korkeampia osinkoja.  "

No juuri näin. 

Nro 1542: "Tuolla logiikallahan ihminen joka on elänyt lapsuutensa kaltoinkohdeltuna, pelottavassa ja epävarmassa ympäristössä, menettänyt tärkeimmät läheisensä, sairastunut, kärsinyt mielenterveyden ongelmista ja kokenut aikuisena väkivaltaa, irtisanomisen ja vaikean eron olisi vahvimmillaan. "
Vain, jos niistä on kokenut selviytyneensä. Enkä tarkoita hengissä selviytymistä vaan sitä, että on kyennyt jättämään ne asiat taakseen ja kaikesta menneestä huolimatta saanut sellaisen elämän, johon on tyytyväinen. Ja tyytyväinen voi olla aika vaatimattomaankin elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen kulttuuri ei ole yhteisöllinen vaan yksilökeskeinen, tähän suuntaan on menty aina vaan enemmän siitä lähtien kun kaupungistuminen sotien jälkeen alkoi. Lisäksi meillä on erittäin vahva yksin pärjäämisen eetos ja puhumattomuuden perinne. Lisäksi tuet ovat sellaiset, että jopa nuoret, joilla ei ole minkäänlaisia omia tuloja eivätkä vanhemmat voi tai halua auttaa rahallisesti, pystyvät yhteiskunnan laskuun asumaan omassa yksiössään. tässäpä ne syyt ovat. 

 

Tuet pieniä. Eivät riitä. Osa asuu vanhemman tukemana. Aikuisilla ei ole vanhemman tukea välttämättä. Tilanne on hankala.

Mihin kaikkeen niiden tukien pitäisi siis riittää? Tosi paljon on yksin asuvia työttömiä, joiden elämän, vaikkakin vaatimattoman, veronmaksaja kustantaa. Maailmassa ei ole kovin montaa maata jos

Tämä on ihan totta, mutta kun Suomessa nyt vaan ei ole velvollisuutta elättää aikuisia lapsiaan. Eikä aikuisilla vanhempiaankaan. 1960- ja 1970 -luvuilla tätä maata rakennettiin niin, että yhteiskunta huolehtii aikuisista, joilla ei ole mahdollisuutta huolehtia itse itsestään. Tätä kutsuttiin hyvinvontiyhteiskunnaksi. Nyt systeemi halutaan romuttaa, mutta se ei onnistu, jos ei tehdä myös lakimuutoksia. Jos eläkeläiset saa edelleen humpata rahansa Mallorcan matkoihin ja kaikkeen muuhun tarpeettomaan sen sijaan, että rahoittaisivat keski-ikäisten lastensa sekä lastenlastensa perustarpeet, niin ei onnistu. Itse olen pistänyt jo kukkaronnyörit aika tiukille ja säästöt ja sijoitukset saa olla käyttämättä...ihan vaan sitä varten, että ehkä jonain päivänä lapseni puolisoineen joutuukin muuttamaan mun luokseni ja mä maksan oman elämiseni lisäksi heidänkin elämisensä. Toistaiseksi heillä on vielä työt ja ihan hyvä tilanne, mutta koskaan ei voi tietää, milloin ei enää ole. Omien lasteni vuoksi voisin asua vaikka vaatehuoneessa ja syödä pelkkää veteen keitettyä kaurapuuroa, mutta en muiden sukulaisten.