Reipas ja tunnollinen lammas

Viikonloppuna hajosi työläppäri ja koska työsuhteeni nyt kuitenkin 0-tuntisopparilla olisi jatkunut vielä heinäkuun loppuun, sain äsken vanhalla ritsatietsikalla lähetettyä töihin irtisanomisilmoituksen eli työsuhteeni päättyy huomenna. Voin lopullisesti unohtaa kaikki työhöni liittyvät asiat. Nyt vasta tuntuu oikeasti vapaalta. Ei mua ole pahemmin töistä häiritty, mutta se eräänlainen varallaolokin on ollut aika ärsyttävää. 

Kävin pitkäaikaisen ystäväni kanssa tänään lounaalla ja venähti lounas kolmetuntiseksi. Oltais varmaan juteltu pidempäänkin, mutta oli pakko tulla kotiin ja viedä koira päivälenkille. Tilasin puolisen tuntia sitten uuden läppärin ja toimituksen pitäisi tulla klo 19:30 mennessä. Sitä tässä odottelen. Sen jälkeen koira iltalenkille ja sitten voisin ehkä vaikka avata kuouviinipullon :D

 

Vierailija kirjoitti:

Hyssyttely ja epäaito positiivisuus on vaaraksi  nekin. Siinä voi kuolla pystyyn. 

Jollei kestä kohdata vaikeita asioita ja nostaa kissaa pöydälle, sitä nielee ja sietää huonoa kohtelua ja selittelee sen jotenkin positiiviseksi itselleen ja muille. Uhraa oikean itsensä.

Lopulta ei enää pystykään nousemaan vastarintaan, vaan negatiivisuus kääntyy sisään päin. Voi sairastua vaikka masennukseen, syömishäiriöön tms. 

En tarkoita, ettei saisi nähdä hyvää siellä, missä sitä on. Väkisin sitä ei kannata yrittää nähdä siellä, missä sitä ei ole.

 

Ymmärrän kyllä pointtisi. Mutta kun mun kissa käy käymälässään kakalla ja se kakka haisee mun nenään pahalta, mä en jää analysoimaan, miksi se haisee pahalta tai mitä voisin tehdä, jotta se haju ei olisi mielestäni paha. Pökäleet pönttöön ja homma on sillä selvä. Kissastani en sen takia luovu, mutta niiden kakkojen kanssa toimintatapa on tämä. Ehkä hieman erikoinen vertaus, mutta jos joku ihminen on mulle tosi tärkeä (kuten esimerkiksi omat lapseni), niin mä siedän sällaiselta ihmiseltä  paljon paremmin "kakanhajua" kuin jos se ihminen olisi mulle täysin merkityksetön.  En siis jää veivaamaan asioita edestakaisin, jos voin nakata ne asiat pönttöönkin. 

Voi toki olla jotain muistisairauttakin, mutta itse olen jo sen verran vanha, ettei mun lapsuudessani ja vielä teinivuosinakaan ollut juuri missään elintarvikkeessa mitään parasta ennen -päivämäärää. Ihan piti arvioida koostumuksen, hajun ja ulkomuodon perusteella, onko vielä syömäkelpoista vai ei. Tosin jos jääkaapissa on jo selvästi pilaantuneita (homeisia, mätäneviä jne)  elintarvikkeita, niin se on sitten toinen juttu jo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset katoavat kalliista keskustasta lähiöihin asumaan. Lähiöissä on omat pubinsa, ravintolansa ja kauppakeskuksensa. Harva jaksaa lähteä kaupungille ostoksille tai ravintolaan kun liikkuminen keskustaan on tehty vaikeaksi niin autolla kuin julkisillakin. Helsingin keskusta autioituu.

Tyypillinen mersupersun viikonloppu omalla autolla pubiin ryyppämään ja takaisin.

No ei nyt ihan noinkaan, mutta asun itsekin lähiössä eikä mulla ole edes autoa, mutta jos haluan mennä juomaan vaikka lasillisen viiniä, niin miksi ihmeessä lähtisin tältä ensin bussilla radan varteen ja siitä junalla keskustaan, kun lähiökuppila löytyy 100 metrin päästä?

No jaa. Mä en ole koskaan ollut kilpailuhenkinen. En harrastanut mitään, missä kilpaillaan muiden kanssa. Aikoinaan tietysti opiskelupaikkoihin sekä joihinkin työpaikkoihin hakiessa oli tavallaan kilpailua, mutta en mä silloinkaan sitä kilpailuksi ajatellut. Pikemminkin se olisi asia, joka piti tehdä, jotta elämässään pysyy leivänsyrjässä kiinni. Viimeiset kaksi työpaikanvaihdostani tapahtuivat vuonna 2004 ja 2006. Niihinkin paikkoihin mua pyydettiin, joten en kilpaillut paikoista kenenkään kanssa. Viime syksynä liityin paikalliseen Lions Clubiin ja vaikka 16 muuta klubin jäsentä onkin miehiä, niin sinnekin mut pyydettiin mukaan. En ole koskaan ollut mikään uraputki-ihminen vaan kunhan on sellanen duuni, missä ei ainakaan ihan joka päivä ota aivoon, ja mistä maksetaan palkkaa, jolla kustannan itselleni haluamani kaltaisen elämän, se on riittänyt mulle. Enkä ole koskaan kaivannut sitä, että pääsisin päättämään muiden ihmisten asioista. Aina on riittänyt, että saan päättää omistani. Tästä syystä en ole oikein halunnut mitään yhteisomistuksiakaan kenenkään toisen kanssa...en miehen enkä naisen kanssa. 

Mutta eipä kaikki miehetkään ole kilpailuhenkisiä. Saattavat olla ihan tyytyväisiä penkkiurheilijoita, jotka mieluummin katselevat muiden kilpailemista kuin kilpailisivat itse. Tai tekevät vuosikymmeniä jotain ihan rivitason duunia eivätkä haaveile edes  esimiestason tehtävistä saatika toimitusjohtajan pestistä. Kun jäävät eläkkeelle, eivät edes kaipaa takaisin töihin, kun on paljon mukavampaa vaikka käydä kalastamassa. Joillain sitten taas muiden arvostus ja suunnilleen koko elämän merkitys löytyy vain työelämästä ja sitten onkin tylsää, kun ei enää pääsekään missään pätemään vaan on ihan samanlainen harmaahapsi kuin se rivitason duunia koko ikänsä tehnytkin. Haluaako kilpailla muiden kanssa vai ei, on aika yksilöllistä. Jotkut saa iloa kilpailusta ja jotkut taas eivät.