Reipas ja tunnollinen lammas

Olen introvertti ja viihdyn eritätin hyvin yksin, mutta hyvin monissa asioissa tarvitsen muita ihmisiä. Eihän mulla olisi tässä asunnossa sähköjäkään, jos ei joku toinen sitä sähköä tuottaisi. Eikä olisi koko asuntoakaan, jos ei joku olisi tätä rakentanut. Ja aika ikävää olisi ollut joutua vaikkapa poistamaan umppari itseltään. Tai tehdä joku isompi leikkaus. En myöskään ole omavarainen niin, että tuottaisin itse omat ruokani. Eli kyllä sitä aika paljon tarvitsee muita ihmisiä, vaikke suurimman osan niistä kanssa olisikaan ksokaan kasvotusten tai edes puhelimessa tekemässä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo kotiin kuoleminen on hieno ideaali, mutta onpa niitäkin vanhuksia, jotka ei sairaudeltaan tunnista omaa kotiaan enää ja etsivät sitä vimmatusti koskaan sitä löytämättä.

Pirullinen kehä.

Tämä pitää paikkansa, mutta samalla tavalla he etsivät sitä "kotiaan" (joka usein on heidän lapsuudenkotinsa) siellä laitoshoidossakin. Omilla vanhemmillani ei niinkään ole toiveena kuolla kotona vaan toiveena on, että eivät joutuisi laitoshoitoon. Eikä sekään niin haittaa heitä, vaikka kuolisivatkin sairaalassa tai vaikka hoivakodissa, kunhan kuolema tulisi vain muutaman päivän päästä laitoshoitoon joutumisesta. He pelkäävät sitä, että joutuisivat olemaan viikkoja, kuukausia tai pahimmassa tapauksessa vuosiakin laitoshoidossa. 

Harjoittelupaikan saamisen haasteena on usein se, että työpaikalla joltain pitää löytyä aikaa harjoittelijan opastamiseen ja ohjaamiseen. Harjoittelun tarkoitus kun ei ole, että harjoittelija vain seuraa sivusta, mitä työntekijät tekevät. Millaisia työtehtäviä harjoittelijalle voi antaa, riippuu ihan harjoittelijan osaamisesta ja omatoimitsuudesta. Lisäksi jonkun pitää ehtiä varmistaa, että työn jälki on sitä mitä pitääkin. 



Opiskelin vuosituhannen vaihteessa it-alalle monimuoto-opiskeluna ja harjoittelupaikka irtosi heti ensimmäisestä paikasta, mistä kysyin (yksi suurimmista it-alan yrityksistä Suomessa). Kun aloitin, mulle näytettiin kahvihuone ja vessat, annettiin perehdytyskansio luettavaksi sekä työpiste ja tunnukset. Sen jälkeen kerrottiin hyvin ympäripyöreästi, mikä on mun vastuualueeni ja kehotettiin tulemaan kysymään, jos on jotain epäselvää. Muistan ensimmäisen työpäiväni ja ihmettelin vain mielessäni, mitä mun oikein odotetaan  tekevän. Kunnes tajusin, että koko toimenkuva oli ihan uusi eli ei ollut kukaan tehnyt sitä hommaa aiemmin ja mä sain ihan itse päättää, miten homman hoidan, kunhan lopputulos on se, mitä yritys halusi. Harjoittelijan palkka mulle maksettiin kyllä eli ei ollut palkatonta harjoittelua, mutta ei taitaisi enää tulla kyseeseenkään, että harjoittelija laitettaisiin työskentelemään kokonaan yksin. Hyvä puoli hommassa oli, että ei tarvinnut miettiä kesätyöpaikkaa eikä muutakaan, kun jo ennen harjoittelujakson päättymistä pomo tuli kysymään multa, onko mulla mitään sitä vastaan, jos mut vakinaistettaisiin. Ei mulla ollut. 



Nyt olen jo ihan toisessa firmassa töissä ja jään 2,5 vuoden päästä eläkkeelle. Eräs tuttu nuori opiskelee nyt it-alaa ja olen miettinyt, että voin poikkeuksellisesti vielä siirtyä etätyöstä lähityöhön, jos tuo nuori tarvitsee harjoittelupaikkaa ja meillä edellytys olisi, että joku vapaaehtoisesti ryhtyy opiskelijan ohjaajaksi. Mä voisin ryhtyä, mutta vain tämän kyseisen nuoren kohdalla. Tiedän, ettei meilläkään harjoittelijoita oteta juuri siksi, että se sitten vie yhden työntekijän aikaa aika paljon. Kaikilla on kuitenkin ne omatkin hommansa, jotka pitää tehdä. Mulla kuitenkin niin vähän aikaa enää ennen eläkkeelle jäämistä, että voin mä yhden opiskelijan harjoittelujakson ajan tehdä pitkää päivääkin. 

Vierailija kirjoitti:

Moni haluaa kuolla kotiinsa eikä siinä mitään jos on joku edes vieressä kun niin tapahtuu. Valitettava totuus on useimmilla ei ole läheisiä ja löydetään naapurien ilmoituksella kun postiluukku pursuaa postia. Nämä tapaukset ovat säälittäviä, ei ole ketään joka välittäisi ihmisestä sen vertaa että tietäisi onko elossa vai kuollut.

Muuten samaa mieltä, mutta ei hoivakodeissakaan ole henkilökuntaa olemaan kuolevan vieressä. Toki, kun tilanne huononee, ilmoittavat asiasta omaisille, jolloin omaiset voivat halutessaan istua kuolevan sängyn vierellä. Hoitajia on niin vähän ja muita hoidettavia niin paljon, että hoivakodeissakin moni vetää viimeisen henkäyksensä yksin. 

Nro 53: "Koska se "ennen" oli? Muistan olleeni toisella kymmenellä kun iso-isomammani sairastui suolistosyöpään ja ei mitään kotihoitajia ollut eikä avustajia. Tätini ja minä kävimme hänen luonaan monta kertaa päivässä vaihtamassa lakanat, viemässä ruokaa ja juomaa ja talvella tietenkin piti mökkiä lämmittää. Usein olimme siellä yötäkin, iso-isoäiti asui ihan lähellä kylläkin mutta olihan siinä tekemistä. En kuullut tätini koskaan valittavan mistään. Elettiin 1960-lukua ja ei paljon ollut vaippoja ja muuta vanhusten hoitoon silloin.Eli mistä ajasta puhut?"

Se "ennen" oli 1980-luvulla. Olin silloin kotisairaanhoidossa sairaanhoitajana. Terveyskeskuksessa, missä oli meidän toimipiste ja mistä lähdettiin asiakkaiden luokse, oli samoissa tiloissa myös silloisen sosiaaliviraston kotipalvelun toimipiste. Kotisairaanhoidon puolella työskenteli sairaanhoitajia ja lähihoitajia, kotipalvelun puolella taas kodinhoitajia ja näitä kotiavustajia. He mm kävivät asiakkaille kaupassa, siivosivat, pesivät pyykkiä, laittoivat ruokaa jne. Me kotisairaanhoidon puolella taas jaettiin lääkkeet, otettiin veri- ja virtsanäytteet, hoidettiin mahdolliset säärihaavat, poistettiin leikkaushaavoista ompeleita yms. Työnjako oli varsin selvä ja oikeastaan ainoa poikkeus oli, että kotisairaanhoito huolehti asiakkaan puolesta apteekissa asioinnin. Muut kauppareissut hoiti siis kotipalvelun työntekijät.