Reipas ja tunnollinen lammas

Olen aikoinaan ollut työpaikoissa, joissa oli kauhea vääntö kesälomista. Nyt jo pitkään työpaikassa, jossa vääntöä ei ole. Meillä kun jokaisella on omat duunimme ja lomalle lähtijä huolehtii ihan itse siitä, että voi jäädä lomalle. Ts ei sovi mitään palavereja lomansa ajaksi sekä ajoittaa lomansa siten, että ehtii ennen lomaansa saada asiakkaille lupaamansa hommat valmiiksi. Jos ei saa, sitten siirtää lomansa aloitusta tai tekee lomallaan ne hommat. 



Jonkun tietenkin pitää olla töissä eli firmasta kaikki ei voi olla samaan aikaan lomalla. Monet - varsinkin perheelliset - pitävät lomansa mieluiten heinäkuussa. Aloittajat lomansa juhannuksesta. Mulle se on sopinut oikein hyvin. Heinäkuu on aina hiljainen kuukausi, koska kaikki asiakkaatkin ovat pääsääntöisesti silloin lomalla. Eli mitään kollegan hommiin kuuluvia akuutteja asioita tulee vain harvoin. Ja kun on etätyö, voi aurinkoisena päivänä tehdä töitä vaikka pihalla. Jos taas on helle, on ihan mukavaakin olla päivä sisällä viileässä ja vasta töiden jälkeen lähteä jonnekin. Mä aloitan lomani yleensä jo toukokuun puolella ja tulen juhannuksen jälkeen takaisin töihin. Meillä myös "päivystämisestä" eli siitä, että ottaa kollegan puolesta vastaan asiakkaiden akuutit yhteydenotot, maksetaan erillinen korvaus. Ihan riippumatta siitä, tuleeko näitä akuutteja asioita vai ei. Heinäkuussa niitä tulee erittäin harvoin, mutta ylimääräinen korvaus tulee. 

Mä nyt vielä yleisesti sanon, että yksi virhe, minkä minä olen äidin kohdalla tehnyt on ollut se, että tilanne on päästetty aivan liian pahaksi ennenkuin äidin tilanne on tullut ulkopuolisten tietoon. Olisi pitänyt jo vuosi takaperin ottaa yhteyttä jonnekin. Jossain vaiheessa jo mietin, viiraako mulla päästä, kun kaikkien muiden mielestä äiti ja isä pärjää oikein mainiosti ja vain mun mielestä he eivät pärjää. Mutta eihän kukaan muu meidän lähisuvusta koskaan joutunutkaan niihin tilanteisiin, kun kaikki oli päin peräsintä. Mun neuvoni siis on, että kannattaa olla yhteydessä hyvinvointialueen seniorineuvontaan jo paljon ennen ennenkuin tulee edes mieleen, että muistisairas tarvitsisi laitospaikkaa. 



On hienoa, jos joku omainen jaksaa huolehtia. En mä kadu yhtäkään päivää, mitä olen äidistäni huolehtinut. Mutta on tärkeää, että joku muukin tietää, ettei se vanhus siellä itsekseen pärjää. Olipa se sitten vanhusta hoitava lääkäri, sosiaaliviranomainen tai joku muu, jonka toimenkuvaan tällaiset asiat kuuluu. 

Nro 78 (ja ne muutkin sun aiemmat kommenttinumerot :) ). Mä jäin miettimään tuota, että muutit perheesi kanssa vanhempiesi luokse asumaan. Mietit  itsekin, oliko hyvä vai huono juttu. Aika näyttää. Mähän asun mun vanhempieni kanssa samassa rivitaloyhtiössä, mutta eri rakennuksessa. Mun siskonikin asuu täällä, mutta hänkin eri rakennuksessa. Mulla on ollut aiemmin sellainen ajatus, että voisin olla vanhempieni luona vaikka 24/7, mutta silti haluan pitää oman kotini ja edes jossain määrin oman elämäni. En siis halua muuttaa vanhempieni luokse asumaan. Ihan siksi, että jos niin tekisin, mun vanhemmillanihan ei olisi hätäpäivää, koska mähän asuisin siellä ja voisin hoitaa kaiken. Eihän sinne mitään apua edes tarvittaisi, jos kerran "reipas ja tunnollinen lammas" asuisi siellä. Tarpeen vaatiessa olisin voinut "majailla" vanhempieni luona pidemmänkin aikaa, mutta asumaan en sinne mene. Nyt toi keskiviikko kuitenkin osoitti, että sinne tarvitaan ihan muunlaista apua kuin minä. 



Mulla on muutamia ajatuksia sulle, mitä sun ehkä kannattaisi tehdä tai ainakin huomioida jotenkin. Kirjoitan niistä sulle myöhemmin tänään tähän ketjuun. Asioita, joista vasta nyt jälkeenpäin tajusin tehneeni virheen sekä asioita, joita nyt mun tän hetkisen tiedon mukaan voisi olla hyötyä. Nyt pitää ....ylläripylläri...mennä katsomaan, miten isä jaksaa :D 

Nro 76: "Kiitos, kun vastasit minulle. Pelkään tosiaan, että täällä käy samoin vielä jossain vaiheessa. 

Äitini sekoilee tosiaan yhä enemmän ja pelkää kaikenlaista. Soittelee ympäriinsä hetken mielijohteesta. Joudun vahtimaan, minne soittaa ja nyt olen joutunut ottamaan sekä rannenapin että puhelimen takavarikkoon. Rannenapin sen jälkeen, kun painoi turhaan sitä 3 kertaa 2 viikon sisällä ja puhelimen, kun alkoi soitella hätänumeroon kyselläkseen kaikenlaista. (Sitä ennen verovirastoon, apteekkiin, lääkärille yms. Sellaisia puheluita, jotka ei olleet oikein järkeviä.) Järjestelmä papereitaan, mutta pudottelee osan lattialle. Esim asunnonnon osakekirja löytyi tuolin alta. 

Kerro toki, miten asia etenee teillä sitten. Eikös kotona vielä voisi pärjätä, jos olisi nostolaite ja pyörällinen suihkutuoli. 

Mulla on samoin kuin sulla, että yritän pitää vanhempani yhdessä, koska heillä on ollut hyvä ja pitkä liitto. Ja kaipaavat toisiaan sitten, jos ovat erillään. "

Jossain vaiheessa tosiaan voi tulla tuo tilanne, että puhelinta tai rannennappia alkaa käyttämään väärin. Kun ei enää tajua, mitä varten ne ovat tai mitä oikein olikaan tekemässä. Isä otti äidiltä kännykän pois, kun huomasi, että äiti tilasi kaiken, mitä puhelinmyyjät kauppasivat. 



Varmaankin erilaisin apuvälinein äiti voisi olla vielä kotona. Mutta vaatii myös vähän huonejärjestelyjä, koska mun vanhempien makuuhuoneessa ei mahtuisi edes käyttämään nostolaitetta. Vähintään äidin sänky pitäisi siirtää toiseen huoneeseen. Ja ennenkaikkea sinne pitää sitten saada sellaista apua, joka nostolaitteita ja suihkutuoleja käyttäisi. Ja kun äiti ei aina ole "jalaton". Kun se päättää lähteä lapsuudenkotiinsa,  mennä kipittää todella lujaa tuolla katuja pitkin :D Jossain pitäisi voida säilyttää nostolaitetta ja suihkutuolia niin, etteivät ne sitten hankaloita huonosti liikkuvan isän liikkumista asunnossa. Jos äiti olisikin täysin vuodepotilas, kotihoidon palveluiden avulla kotona oleminen varmasti onnistuisikin. 



Koska mun vanhemmillani ei ole käynyt kotihoito vielä lainkaan, niin tietenkin ensin yritetään kotihoidon käynnit aloittamalla. Miten onnistuu, en osaa vielä sanoa. Mä en kuitenkaan tule kuulumaan "hoitotiimiin" vaan heidän pärjääminen on järjestettävä jollain muulla tavalla. En voi loputtomiin jättää omia sairauksiani hoitamatta vain siksi, että pitää olla koko ajan valmiina ryntäämään sinne avuksi. 



Mä kerron, miten asiat etenee. Itseänikin kiinnostaa ihan jo se, millainen prosessi tämä tulee olemaan. 



Tsemppiä sinne!

Vielä tuohon, mikä hoivakodissa olisi paremmin sekä millä edellytyksin äiti voisi päästä vielä kotiin. Paremmin siellä on se, että jo pelkästään tilaratkaisut ovat sellaisia, että siellä pystytään hoitamaan. Mun vanhemmillani matka makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ei ole pitkä, mutta on ahdas. Joistain kohdista ei pysty edes kaksi ihmistä kävelemään rinnakkain, saati sitten kolme. Mitään rojua ja roinaa niillä ei ole, mutta huonekaluja yms. Tässäkin meni nyt keskiviikkona 2 tuolia pilalle, koska oli pakko saada välillä laskettua äiti johonkin istumaan. Hoivakodista löytyy myös suihkutuolit yms joiden avulla vanhuksen siirtäminen on helpompaa kuin kainaloista roikottamalla. Siellä on myös henkilökuntaa 24/7 eikä henkilökunnan tarvitse nukkua työpaikallaan kuten isän pitäisi voida saada nukkua kotonaan. Ja mun. 



En ole vielä erityisemmin miettinyt äidin kotiinpaluun edellytyksiä. Itse asiassa annan sen miettimisen ihan mielelläni ammattilaisille. Katsotaan, mitä ehdottavat ja ennenkaikkea mihin ehdotuksista isä on valmis suostumaan. Tähän astihan isä on vastustanut lähes kaikkea ulkopuolista apua. Kun heiltä on kysytty, miten pärjäävät, isän vastaus on, että oikein hyvin, koska "reipas ja tunnollinen lammas" hoitaa. Ja äidin vastaus on myös, että oikein hyvin, koska äiti ei enää muista, ettei hän ole enää vuosiin tehnyt yhtään mitään. Omasta mielestään äiti edelleen siivoaa, laittaa ruokaa, pesee pyykkiä  jne.

Seniorityön sosiaalityöntekijä kyllä tietää, että mä en ole 24/7 käytettävissä ja myöskin sen, että mun oma terveyteni ei enää riitä työskentelemään hoitajana. Mun siskoni on valmis toimimaan ainoastaan autokuskina mun vanhemmilleni ja senkin vain silloin, kun hänelle itselleen sopii, mutta mihinkään varsinaiseen hoitoon tai hoivaan siskoni ei ryhdy. Mulla on pelkästään hyviä kokemuksia seniorityön ja ylipäätään sote-alan työntekijöistä äitini muistisairauden kohdalla. Me varmaan puhutaan "samaa kieltä" ja osaan selittää heille asiat niinkuin ne on. Ei tule kumpaankaan suuntaan väärinkäsityksiä. Isän antama kuva on huomattavasti ruusuisempi kuin mun antamani realistinen kuva. Mutta katsotaan nyt, mitä ehdottavat.