Reipas ja tunnollinen lammas

Jos haluaa Suomessa työllistyä ilman, että osaa suomea, pitää valita jo opiskeluvaiheessa sellainen ala, jolta löytyy sitten aikanaan yrityksiä, joissa työkieli on suomi. It-ala lienee varmin nykypäivänä, koska moni Suomessakin toimiva it-alan yritys ei ole suomalainen vaan kansainvälinen yritys ja siten helpompi löytää niistä työtehtäviä, joissa työkieli on englanti. Tämä ei silti tarkoita, että ihan jokaisessa it-alan yrityksessä/työpaikassa pärjäisi pelkällä englannilla. Mä olen töissä pk-yrityksessä ja  asiakkaat haluavat niin palaverit kuin kaiken dokumentaationkin suomeksi ja samoin kaikki viranomaisille laadittavat dokumentit pitää olla suomeksi. Liian kallista palkata pelkkää englantia puhuva ja hänen lisäkseen sitten maksaa vielä tulkki- ja kielenkääntäjäpalveluista. 

Jos ei ole mitään fyysistä kremppaa, niin väsymys ja jaksamattomuus voi johtua ihan henkisistäkin syistä. Ei se ole tässä maassa ollut yks eikä kaks vanhusta, jotka eläkkeelle jäädessään masentuvat. Ei olekaan enää mitään merkityksellistä tekemistä, ei enää työyhteisöltä saatavaa arvostusta etkä ole kenellekään enää mitään. Olet unohdettu. Tämä tosin koskee lähinnä niitä, joille työelämä on tarjonnut sekä  mielekkään tekemisen että sosiaaliset kontaktit. Isäni oli töissä 89-vuotiaaksi asti ja kyllä hänenkin "luonteensa" muuttui sen jälkeen, kun olikin vain vanhus, jolla ei ollut enää mitään merkitystä muille kuin omaisilleen. Mä taas odotan kuin kuuta nousevaa, että alin eläkeikäni tulee ätyteen. Mun elämäni on ihan muualla kuin töissä ja vaikka olenkin lyhentänyt työaikaani jo reilusti, silti tuntuu, että työ rajoittaa liikaa mun elämääni. 



Tuli mieleen sekin, että ei läheskään kaikki ihmiset kerro omista kremppoistaan ja sairauksistaan omille lapsilleen. Eikä omista huolistaan tai muistakaan voimavaroja kuluttavista asioista. Niistä puhutaan ystävien kesken eikä omien lasten kanssa. Ei haluta huolestuttaa omia lapsia, koska heillä on omatkin huolensa. Sitä vaan puree hammasta ja yrittää esittää, että eipä tässä mitään ole. 



Täytän tänä vuonna 63 ja jokaisella tutulla ikätoverillani, jolla on voimavarat vähissä, on jokin kipua aiheuttava sairaus. Mutta kuten sanoin edellä, ei niistä omille lapsille puhuta vaan ystäville. Jos yöuni jää lyhyeksi ja rikkonaiseksi kipujen  takia, ei sitä kauheen jaksava ja pirteä ole. Mulla on jatkuvia kipuja ollut jo kohta 30 vuotta, joten olen oppinut elämään kipujen kanssa. En edes muista, millaista on olla täysin kivuton. Monelle yöunta haittaavat kivut tulevat vasta lähempänä eläkeikää tai vasta eläkkeellä ja kun se on elämässä uusi asia, siihen reagoikin eri tavalla kuin silloin, kun kipuja on tottunut pitämään normaalina asiana. 

Kun vuonna 1980 muutin lapsuudenkodistani pois, äitini antoi mulle mukaan virallisen oppaan kotivarasta. Siihen aikaan ohjeistus oli 2 viikon tarpeisiin, nykyisin enää 3 vuorokauden tarpeisiin. Mulla on siis aina ollut sen verran ruokaa, että ei tarvitse joka päivä käydä kaupassa. Lisäksi olen varautunut sähkökatkoksiin sekä vedenjakelun häiriöihin. 



Mä olen myös miettinyt tuota, miksi asia nostetaan nykyisin niin usein esille. Ehkä siksi, että tällä vuosituhannella ei ole enää kotitalouksiin jaettu sitä kodin turvaopasta vaan se on netissä. Nuorempi sukupolvi ei ehkä tiedä sellaisen olemassaolostakaan, jos asiasta ei aika ajoin mediassa muistuteta. 



https://www.kodinturvaopas.fi/

Vierailija kirjoitti:

Näin se on ja huonommaksi tulee menemään. Huvittaa kun väki kommentoi etteivät aikuiset lapset voi ottaa vastuuta ikääntyvien vanhempiensa hoidosta/arjen avusta syistä x,y ja z.

No, vaihtoehdot on jättää oma vanhempi heitteille (=huonokuntoinen ikäihminen kotiinsa ilman kykyä toimia siellä, kotihoito käy välillä kääntymässä) tai vain selättää nuo syyt x,y,z ja ottaa vastuuta. Toki voi ostaa palveluja jos siihen on varaa/halua maksaa, harvalla on.

Aika usein nuo syyt x, y ja z ovat työ, perhe ja oma terveys. Jos vanhuksella on varaa elättää itsensä lisäksi työpaikastaan irtisanoutunut lapsensa (ja mahdollisesti tällä vielä kotona asuvat alaikäiset lapset), hänellä on varaa ostaa palveluita. Omainen voi tietenkin "selättää" perheensä  jättämällä perheensä. Omaisen oma heikentynyt terveys onkin sitten jo aika hankala "selättää", kun jo pelkästään lääkäriin on vaikea päästä, saatika sitten päästä tutkimuksiin ja hoitoihin. Niin ja varsin usein yksi syy on myös pitkä maantieteellinen välimatka. 



Kun vanhus menee sellaiseen kuntoon, että tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa, se nyt vaan ei onnistu omaisten toimesta. Varsinkaan, jos omaiset ovat vielä työelämässä ja heillä on muitakin huolehdittavia kuin vain vanhus. Milloin vanhus tarvitsee apua, ei katso kelloa. Se avuntarve voi tulla kesken työpäiväsi, aamuyöllä, illalla juuri kun olet menossa nukkumaan ja ihan milloin tahansa. Joskus monta kertaa saman vuorokauden aikana. Vaikka ottaisitkin oman isäsi tai äitisi kotiisi asumaan, miten sinun pomosi suhtautuisi, jos joutuisit lähtemään työpäiväsi aikana 3-4 kertaa käymään kotona? 

Nro 223: "Kun olen työssäni nähnyt vanhusten oloja tänä päivänä, niin olen aika kauhuissani omasta vanhenemisesta. Jostain syystä ihmisillä on se harhaluulo, että kaikki vanhukset hoidetaan. Se ei pidä paikkaansa. Koko ajan tulee ihan järkyttäviä tapauksia vastaan. Nyky-yhteiskunnan ei pitäisi olla sellainen, missä lapset joutuu hoitamaan vanhuksensa, mutta todellisuutta se silti on. Jos ihmisellä ei ole ketään vaatimassa hoitoa, ei ketään auttamassa missään asiassa, niin ikävä kyllä jäät heitteille vuosiksi, vuosikymmeniksi. Onnekkaimmat kuolo korjaa."

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä, mutta ainakin omien vanhempieni kohdalla kieltäydyn olemasta vastuussa heidän pärjäämisestään. Koska ajattelen asian niin, että jos olisin heidän pärjäämisestään vastuussa, silloin mulla pitäisi myös olla valtaa päättää heidän asioistaan. Sitä valtaa mulla kuitenkaan ei ole. Niin kauan, kun vanhempani saavat ihan itse päättää, mitä tekevät tai ovat tekemättä, en voi olla vastuussa heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Jos ja kun vanhempani kieltäytyivät ulkopuolisesta avusta, en mä voinut olla vastuussa siitä, että he eivät sitten pärjänneet ilman apua. Ongelmallista tietysti oli, että he ovat mun vanhempani ja - päinvastoin kuin ketjun aloittajalla - oikein hyvät vanhemmat ovat olleetkin, mutta en mä voi mennä sekaantumaan asioihin, joihin mulla ei ole mitään päätäntävaltaa. Toiseen ketjuun jo eilen kirjoitinkin, miten helposti omainen ja nimenomaan tytär ajautuu tilanteeseen, jossa alussa apua tarvitaan vain muutaman kerran vuodessa tai ehkä kerran kuukaudessa ja kun menee jonkin aikaa,  huomaakin olevansa hälytysvalmiudessa 24/7 ja ikäänkuin vanhinossa on tullut ottaneeksi sen vastuun. Omasta kokemuksestani tiedän, että vastuun työntäminen itseltään pois ei ole ihan helppoa. Mulla meni siihen yli vuosi.  Halusin kuitenkin tehdä sen hienovaraisesti ja saada vanhempani itse ymmärtämään, että tämä ei nyt toimi enää tällä tavalla. Enkä siis tehnyt niin, että olisin myynyt asuntoni ja muuttanut Seinäjoelle (siis satojen kilometrien päähän vanhemmistani), mitä sitäkin tässä välillä tuli harkittua.