Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 100: "Luokaa perinteitä yksin. Luoja miten tämä auttoi Ap:ta"



No voi hyvää päivää taas! Mähän juuri edellisessä kirjoitin, että sen meidän suvun vappulounasperinteen aloittivat mun vanhemmat. Ensin mentiin vappulounaalle ravintolaan vain mun vanhemmat ja me kaksi kakaraa niiden mukana., Mutta se toistui joka ainoa vappu. Kun me siskoni kanssa tultiin aikuisiksi, yhteinen vappulounasperinne jatkui. Kavereiden kanssa vappuaattona dokaamaan ja sitten perheen kanssa vappupäivänä vappulounaalle. Sitten tuli kuvioon mukaan poikaystävät ja myöhemmin meidän lapset. Sen jälkeen mukaan vappulounaalle tulivat vanhempieni lastenlastenkin poika/tyttöystävät.  Ja lopulta vielä vanhempieni lapsenlapset kunnes sitten pandemia katkaisi tämä perinteen. 



Mutta mä ymmärrän tuon, että nykyisin kaikki pitäisi saada heti. Ei ole kärsivällisyyttä ajatella, että jos minulla nyt ei tätä toivomaani asiaa ole ollutkaan, niin kenties aikanaan lapsillani ja lapsenlapsillani olisi. 

Vierailija kirjoitti:

Itseä on aina ihmettyttänyt se, että jos joku perustaa perheen, siihen olisi osallistuttava kaikkien: ystävien, vanhempien, sisarusten ja muiden sukulaisten. Minusta ystävät ja muut sukulaiset eivät ole olemassa vain ollakseen tukiverkkona jollekin. Kaikkia ei oikeasti kinnosta yhtään jonkun serkun tai edes oman sisaruksen lapset.  Se on sinun elämääsi, ei heidän. Kaikki eivät edes pidä lapsista.

Mä vähän luulen, että moni lapsia hankikiessaan ja varsinkin niissä lapsen saamisen hormonimyrskyissään toivoo, että nyt kun mulla on tämä ihana pienokainen, kaikki muuttuu kauniiksi saduksi, jolla on happy end. Ikävä tosiasia on, että se hattarahöttö on totta vain sille lapsen saaneelle, ei niille kaikille muille ympärillä oleville ihmisille. Oma yhteisö pitää luoda ja sitä pitää vaalia ja ylläpitää jo kauan ennenkuin edes harkitsee ostavansa raskaustestin. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että moni tajuaa suvun merkityksen vasta sitten, kun sen uusimman suvun jäsenen on pullauttanut maailmaan. Mutta ei ne etäiset välit - yleensä - lähenny sen vuoksi, että joku suvusta saa lapsen. 



Mennyt aika ei palaa eikä enää mummolan pelloilla kirmaile heinäkuussa iloinen lauma serkuksia. Yhteiskunta on muuttunut ja työelämä vie monista aikuisista - niin nuorista lapsettomista, pienten lasten vanhemmista kuin niistä eläkeikää odottavistakin - kaikki mehut. Enää ei mene Suomi kiinni heinäkuussa vaan ihmisillä on lomat mitä erilaisimpiin aikoihin ja pätkinä. Enää ei olla pääsääntöisesti töissä ma-pe klo 8-16 vaan yhä monimuotoisempia työaikoja alkaa olla. Enää ei katsella kello viiden uutisia, koska yhä harvempi on siihen aikaan kotona ja jo perheensä kanssa päivällisen syönyt. Kodin ulkopuoliset harrastukset niin vanhemmilla kuin lapsillakin vievät vapaa-ajan.  Mä ymmärrän oikein hyvin nuorempia sukupolvia, jotka elävät nyt ihan erilaisessa ja paljon hektisemmässä maailmassa kuin mitä minä elin silloin, kun omat lapseni olivat pieniä.



Jotenkin tuntuu, että nykyisin kaikilla on kamala kiire. Eläkeläisillä on kiire, työssä käyvillä on kiire, lapsiperheillä se vasta kiire onkin, nuorilla on kiire ja lapsilla on kiire. Koko ajan pitää "suorittaa" jotain. Eikä kukaan voi viheltää pillillä peliä poikki ja sanoa, että mitä jos lähdettäis meidän pihalle heittämään tikkaa ja juomaan mehua.

Nro 82: "Haluaisin, että omat lapseni eivät päädy tällaiseen."



Mun vinkkini on, että luokaa perinteitä. Perinteitä, jotka lapsenne omaksuvat jo lapsuudessaan. Perinteitä, joita he jatkavat yhdessä teidän kanssanne vielä omilleen muutettuaan ja myös sitten, kun heillä on omia lapsia. Kirjoitin tuolla eiemmin, että meillä oli aikoinaan tapana juhlia niin synttärit kuin nimpparitkin. Ja kaikki muut mahdolliset juhlapäivät. Yhdessä. Tällä tavalla lapsille on luontevaa olla sisarustensa kanssa vielä senkin jälkeen, kun ovat laittaneet lapsuudenkotinsa oven kiinni. Meillä yksi pisimpään jatkuneista perinteistä oli yhteinen vappulounas. Tämän perinteen aloitti mun vanhemmat aikoinaan. Nuorena tietenkin biletti vappuaattona kavereiden kanssa, mutta vappulounaalle mentiin, vaikka olisi ollut miten kamala darra. Naurettiinkin aikoinaan, että vain kuolintodistuksella saa vapautuksen vappulounaasta. 



Mun ja siskoni lapset ovat aika paljonkin tekemisissä toistensa kanssa. Siis sekä sisarukset että serkukset. Mutta se on ollut heille lapsuudestaan lähtien luontevaa. Nuorina aikuisina sitten järjestivät porukalla illanistujaisia, kävivät yhdessä jossain baareissa jne. Asiaa on tietysti auttanut se, että ollaan aina asuttu pääkaupunkiseudulla ja asutaan edelleen, joten välimatkat eivät ole tuottaneet hankaluuksia. 

Nro 81: "Mainitsit siskosi useamman kerran. Meillä ei ole sisarusyhteyttä, ei minkäänlaista. "

Aivan. Otinkin kantaa siihen, että kun suvun vanhimmat kuolevat, ei se sukujen hajoaminen ole vain siitä kiinni, onko saanut tunnekylmän kasvatuksen vai ei. Ihmiset - sisaruksetkin - voivat etääntyä toisistaan, vaikka minkäänlaista riitaa tai muuta eripuraa ei olisi edes ollut. Elämät vaan vie erilleen. Ihan kuten ystävyyssuhteissakin, niin jos ei pidetä yhteyttä, niin ystävyys vaan päättyy ja ystävän tilalle tulee muita ihmisiä tai asioita. Joillain katkeaa toki vaikka riitaan perinnöstä tai siihen, että kokee tulleensa vanhempiensa taholta eriarvoisesti kohdelluksi tai jotain muuta vastaavaa. Tai ei olla edes lapsuudessa oltu mitenkään läheisiä sisarusten kanssa. Meillä mun siskon kanssa sisarusyhteys on säilynyt just sen vuoksi, että me ollaan vuosikymmeniä ylläpidetty sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo osui ja upposi myös minuun eli minun sisarukseni ovat saaneet ja myös minä olen saanut tunnekylmän kasvatuksen ja yhteydenpitämättömyyden mallin vanhemmiltamme. Suvun vanhimpien ollessa elossa suku kokoontui, mutta nyt kukaan ei kutsu toisiaan kylään. Lasten syntymäpäiväkutsut kummien suuntaan on vuosia kaikuneet kuuroille korville. Muistan yhdet syntymäpäivät kun molemmat kummit perheineen peruivat tulonsa syntymäpäivän aamuna. Ja olin tilannut kakun syntymäpäiville. No, ei se kakku, mutta lasten pettymys. 

Lapsena ihmettelin yhtä sukulaista, joka ei ollut ainoan sisarensa kanssa tekemisissä. Nyt ihmettelen, että miten olen samassa tilanteessa.

Lapsuudenperhe oli riitaisa ja isä oli ja on edelleen narsistinen. Isä eristi meidät  äidin suvusta. Isän sukulaisten kuollessa suvusta jäi vain muistot. Jokin vinouma meillä on ollut perheessä jo pitkään. Meillä ei ole koskaan ollut perheyhteyttä. Onneksi on ystäviä ja p

Mä en ole edes saanut tunnekylmää kasvatusta, mutta kyllä meilläkin suku hajaantui, kun isovanhemmat kuolivat. Lapsena tapasin serkkujani paljonkin, mutta en sitten enää aikuisena, kun kaikki serkut (joita mulla on yli 30), muuttivat kuka minnekin. Ja ei ollut enää sitä mummolaa, johon olisi kesällä kokoonnuttu. Alaikäisenä tuli vielä käytyä serkkujen rippijuhlissa ja yo-juhlissa, mutta kun olen serkussarjan nuorimpia, ei serkut tulleet enää mun rippijuhliini tai yo-juhliini. Kummit tulivat, mutta ei enää muut sedät, tädit ja enot. Serkkujen häissä vielä käytiin, mutta ei enää serkkujen lasten häissä. Hautajaiset on sittemmin ollut se tilaisuus, jossa sukua vielä kokoontuu.



Meillä siis sukuhaarat erkanivat, kun isovanhemmat kuolivat. Jokainen vanhempieni sisarussarjasta on sitten jatkanut sukujuhlia ja yhteydenpitoa vain omassa sukuhaarassaan. Omat vanhempani aikoinaan tapasivat pikkuserkkujaankin, mutta mä en edes tiennyt omien pikkuserkkujeni nimiä enkä ole kuullut heistä koskaan mitään. Paitsi viime syksynä, kun yksi pikkuserkkuni oli tehnyt sukututkimusta ja siten löytänyt siskoni ja mut. Tavattiin yhden kerran, mutta ei ole sen koommin nähty. Pitäisi varmaan järjestää hänen kanssaan tapaaminen. 



Kun omat vanhempani eivät enää jaksaneet järjestää mitään meidän omassa lähisuvussa olevia perinteisiä juhlia, minä - ja joskus siskoni - alettiin järjestää. Ajattelin, että ihan kivaa, jos perinne ja yhteisöllisyys jatkuu. Aikoinaan meillä vietettiin kaikkien syntympäivät ja nimipäivätkin, mutta sitten sekin alkoi hiipua. Pyöreät vuodet vielä juhlitaan sekä pienten lasten synttärit, mutta ei aikuisten muita synttäreitä eikä kenenkään nimppareita. Tiivis yhteisöllisyys syntyi meillä just siitä, että syyskuuta lukuunottamatta joka kuukausi oli jonkun synttärit, nimpparit tai oli muuten joku meillä perinteisesti vietetty juhlapäivä. Pandemian alku 2020 vielä mutkisti asioita, koska kukaan ei halunnut olla se, joka vie koronatartunnan yli 90-vuotiaille vanhuksille. Eikä mekään siskoni kanssa enää oikein jaksettu järjestää koko porukalle mitään. Kekrinä järjestin illallisen mun vanhemmilleni ja itsenäisyyspäivänä vanhempieni lisäksi siskolleni, mutta joulun vietin jo yksin. Siskoni järjesti joulun vanhemmille ja vain hänen toinen lapsensa puolisonsa kanssa osallistui heidän jouluunsa. Näin se vaan alkaa vanhat kuviot hiipua, vaikka miten olisi ollut joskus vuosikymmeniä sitten toisin.