Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 231: Otan osaa. Mulla meni omien vanhempien kanssa lopulta lähes kaksi vuotta ennenkuin hyväksyivät ulkopuolisen avun. Viime kesänä ensin kaksi kertaa kuukaudessa siivouspalvelut - joskin alussa mun piti hakea kesken työpäivän äiti mun luokse (koska äiti ei tykännyt vieraista ihmisistä, ei ole koskaan tykännyt) - ja nyt ovat kovin tyytyväisiä siihen, että siivooja käy. Kotihoito olikin sitten niin hankala juttu. Tai siis sen hyväksyminen. Mun vanhemmillani on rahaa eli kyse ei ole siitä, että hvyinvointialueen hoitaja olisi siellä pikaisesti käynyt kääntymässä, vaan mun vanhemmillani on oikein hyvin varaa ostaa kaikki palvelut yksityiseltä. Mutta kun ei. Ei kelvannut kotipalvelu, ei turvapalvelu eikä yhtään mikään. Ja mulal soi puhelin niin kesken työpäivien kuin öisinkin. "Tule äkkiä tänne". Ihan sama, mitä yritin puhelimessa neuvoa. "Ei ei ei, tule sinä tänne soittamaan ambulanssi". Asutaan napaureina, joten matka ei ollut edes pitkä, mutta lopulta tuli tilanne, jossa mun oma terveys alkoi pettämään.



Nyt tilanne on vihdoin aika rauhallinen. Isä ei soita mulle enää öisin ja päivisinkin vain alle 5 kertaa. Eikä mun tarvitse joka asiassa enää juosta sinne. Noh, viime viikolla tosin  yksi naapuri tuli soittamaan ovikelloa ja kertoi, että mun vanhempien ulko-ovi oli ollut sepposen selällään, kun naapuri lähti kauppaan, ja oli ollut sepposen selällään, kun naapuri oli pari tuntia myöhemmin tullut kaupasta. Joten pakkohan se oli mennä katsomaan, oliko isälle sattunut jotain ja muistisairas äiti sitten lähtenyt taas kerran litomaan. Mutta siellä ne kuitenkin olivat yläkerrassa ihan tyytyväisinä. Ulko-ovi vaan oli auki. 



Mä olen onnekas, kun mulla on sellainen työnantaja, joka antaa mulle palkatonta vapaata ihan milloin tahansa. Vaikka tunnin päivässä. Mutta kuinka monella niistä, joiden mielestä työssäkäyvän omaisen pitää huolehtia vanhuksistaan ja juosta milloin minkäkin asian takia kesken työpäviän apuun? Veikkaan, ettei kovin monellakaan. On kaunis ajatus, että omaiset hoitaa ja huolehtii, mutta aika harvalla taitaa olla sellainen työnantaja, joka sen edes mahdollistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhustenhuolto on kriisissä, kertoi televisio eilen. Mietin itsekseni, että ollaan tultu hyvin kauas siitä, miten ihminen on evoluution kuluessa asiansa hoitanut. Ennen oli yhteisö, joka lähtökohtaisesti huolehti kaikista, koska vaihtoehtoja ei ollut. Nykyisin kerätään yhteiskunnalle isot verorahat, jolla huolenpito ja muut palvelut järjestetään. Tottakai se on paljon tehottomampaa, kun yhteisön koko on 5,5 miljoonaa ja kaikkia pitäisi kohdella tasapuolisesti. Byrokratian kasvaessa rahaakin kuluu.

Ehkä olisi paikallaan jonkinlainen takapakki ajatteluun. Miten saisimme elvytettyä yhteisöllisyyttä nyky-yhteiskunnassa? Voisiko useimmat kuulua johonkin pieneen yhteisöön, jotta joka asiassa ei tarvitsisi kääntyä yhteiskunnan puoleen? Ihmiset ovat usein niin yksin ja yksinpärjäämisen kulttuuri on meillä vahva. Apua on monesti helpompi pyytää kasvottomalta julkiselta sektorilta kuin vaikkapa kavereilta tai tuttavilta. Siinä kun tarvitsisi tunnustaa

Kirjoituksessasi on asiaa. Mun nähdäkseni ongelmana tuossa kuitenkin on, että yhteiskuntamme on polarisoitunut. Jos johonkin yhteisöön yksilö kuuluukin, hän kuuluu omanlaistensa yhteisöön. Hyväosaiset hyväosaisten yhteisöön ja huono-osaiset huono-osaisten yhteisöön. Näin ollen myös tuki, jota voit yhteisöltäsi saada, riippuu ihan siitä, millaiseen yhteisöön kuulut. Hyvinvointiyhteiskunnan yksi ajatus on ollut, että ne, joilla ei ole mitään yhteisöä ja ne, joiden yhteisöllä ei ole mahdollisuutta antaa yksilön tarvitsemaa tukea, saisivat tarvitsemansa tuen yhteiskunnalta. Nyt tähän ei enää riitä rahat. Hyvin pärjäävät ne, jotka kuuluvat hyväosaisten yhteisöihin. Vaikka olenkin itse syntymästäni asti kuulunut hyväosaisten yhteisöön, suurin osa ystävistäni  ei ole kuulunut. Pidän näistä ystävistäni erityisesti siksi, että he ovat auttaneet mua näkemään oman vaaleanpunaisen kuplani ulkopuolelle. 

Vierailija kirjoitti:

Harvoin kai kukaan työikäinen hoitaa puolisoaan, joka on vanhus. Tilanne ei voi tulla yllätyksenä. Ikäeron tietää jo ottaessaan vanhemman - ehkä varakkaan - puolison. Ei pidä valittaa, kun on itse valinnut hoitajan tehtävän. Vai odottiko hän ehkä miehen kuolevan aikaisemmin.,

En katsonut ohjelmaa, mutta oliko tämän omaishoitajan puoliso siis vanhus? Mulla on ystävä, joka on miehensä omaishoitaja. Mies sairastaa Parkinsonin tautia ja on mua nuorempi. Ystäväni on suunnilleen saman ikäinen kuin miehensäkin. Alzheimerin tauti voi alkaa jo viiskymppisenä ja Parkinsonin tauti sitäkin aiemmin. Nuorempien sukupolvien eläkeikä tulee olemaan 70 vuotta, joten kyllä siinä ehtii moni joutua hoitamaan puolisoaan, vaikka onkin itse vielä työikäinen ja puoliso samaa ikäluokkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos useampi sukupolvi asuisi saman katon alla? Isovanhemmat hoitaisivat lapsia. Siinä seassa pyörisi vielä lasten isomummo.

Rupesin miettimään asiaa. Hmmm... mun pitäisi siis ottaa tänne 98 m2 asuntoon ensin isäni ja äitini. Sitten lapseni perheineen. Ja jos olisin vielä exän kanssa yhdessä, myös exän isä ja äiti. Mulla ei sentään ole lapsenlapsia, mutta jos olisi, niin nekin pitäisi jonnekin mahduttaa. Saunan lauteiden alle? 

 

Nro 219: "Minulle oli kunnia - asia hoitaa isoäitini hautaan ja muutin hänen luokse, eikä siitä maksettu minulle senttiäkään. Koko ajan ei toki ei ollut kivaa, mutta ei sitä minulle ainakaan kukaan ole luvannutkaan."



Tuo on ollut tosi mukavasti tehty. Mä kuitenkin vähän luulen, että sulla ei ollut silloin puolisoa eikä ainakaan lapsia eikä myöskään asuntolainaa. Ei ole mitenkään harvinaista, että vaikka vanhuksella olisikin useampia lapsia tai lapsenlapsia, hoitovastuu sysätään sille, joka on sinkku ja perheetön.