Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Kauheasti ihannoidaan ihmisiä, jotka elävät satavuotiaiksi, heistä on tämän tästä artikkeleita lehdissä. Minusta olisi kamalaa elää satavuotiaaksi. Kaikki ystävät kuolevat pois. Kaikista kauheinta olisi, jos omat lapset alkaisivat kuolla pois ennen minua.

Toi on oikeesti hyvä pointti. Mäkin haluan kuolla ennen lapsiani. 

Riipouu ihan toimintakyvystä. Terve en ole ollut enää pian 30:een vuoteen, joten terveys ei ole mulla mikään tärkeä asia. Toimintakyky taas, on. Niin kauan, kun pää toimii ja osaan käyttää nettiä ei haittaa, vaikka mut kerran vuorokaudessa autettaisiin tähän tietokoneen ääreen. Tai ainakin laittaa läppäri mun sänkyyn siten, että voin olla netissä. Ja kipulääkitys  olisi kans kiva., jos kivut alkaa olla sietämättömät. 

Nro 168: "Ennen esim. alivuokralaisuus oli yleisempää. Moni nuori perhe aloitti yhteisasumisen alivuokralaisena. Myös opiskelijat asuivat soluissa. Soluasumista oli tarjolla myös muille nuorille. Myös kimppa-asumista on harrastettu. "



Kyllä. Mutta ennen niillä alivuokralaisilla oli käytöstavat ja niihin saattoi myös luottaa. Uskaltaisitko itse päästää jonkun tuntemattoman hääräämään asunnossasi? Varsinkaan silloin, kun et ole itse vahtimassa? Ja miten nykypäivänä pääsisit eroon alivuokralaisestasi? Ennen riitti, että sanoit, että vuokrasopimus päättyy nyt. Nykyisin ei onnistu enää näin. Jos haet häädön alivuokralaisellesi, hän ehtii pistää ennen häädön toteuttamista koko kotisi tuhannen p**lun päreiksi. 



Mun mielestä ei kannata verrata nykyaikaa johonkin 1970-lukuun. 

Nro 231: Otan osaa. Mulla meni omien vanhempien kanssa lopulta lähes kaksi vuotta ennenkuin hyväksyivät ulkopuolisen avun. Viime kesänä ensin kaksi kertaa kuukaudessa siivouspalvelut - joskin alussa mun piti hakea kesken työpäivän äiti mun luokse (koska äiti ei tykännyt vieraista ihmisistä, ei ole koskaan tykännyt) - ja nyt ovat kovin tyytyväisiä siihen, että siivooja käy. Kotihoito olikin sitten niin hankala juttu. Tai siis sen hyväksyminen. Mun vanhemmillani on rahaa eli kyse ei ole siitä, että hvyinvointialueen hoitaja olisi siellä pikaisesti käynyt kääntymässä, vaan mun vanhemmillani on oikein hyvin varaa ostaa kaikki palvelut yksityiseltä. Mutta kun ei. Ei kelvannut kotipalvelu, ei turvapalvelu eikä yhtään mikään. Ja mulal soi puhelin niin kesken työpäivien kuin öisinkin. "Tule äkkiä tänne". Ihan sama, mitä yritin puhelimessa neuvoa. "Ei ei ei, tule sinä tänne soittamaan ambulanssi". Asutaan napaureina, joten matka ei ollut edes pitkä, mutta lopulta tuli tilanne, jossa mun oma terveys alkoi pettämään.



Nyt tilanne on vihdoin aika rauhallinen. Isä ei soita mulle enää öisin ja päivisinkin vain alle 5 kertaa. Eikä mun tarvitse joka asiassa enää juosta sinne. Noh, viime viikolla tosin  yksi naapuri tuli soittamaan ovikelloa ja kertoi, että mun vanhempien ulko-ovi oli ollut sepposen selällään, kun naapuri lähti kauppaan, ja oli ollut sepposen selällään, kun naapuri oli pari tuntia myöhemmin tullut kaupasta. Joten pakkohan se oli mennä katsomaan, oliko isälle sattunut jotain ja muistisairas äiti sitten lähtenyt taas kerran litomaan. Mutta siellä ne kuitenkin olivat yläkerrassa ihan tyytyväisinä. Ulko-ovi vaan oli auki. 



Mä olen onnekas, kun mulla on sellainen työnantaja, joka antaa mulle palkatonta vapaata ihan milloin tahansa. Vaikka tunnin päivässä. Mutta kuinka monella niistä, joiden mielestä työssäkäyvän omaisen pitää huolehtia vanhuksistaan ja juosta milloin minkäkin asian takia kesken työpäviän apuun? Veikkaan, ettei kovin monellakaan. On kaunis ajatus, että omaiset hoitaa ja huolehtii, mutta aika harvalla taitaa olla sellainen työnantaja, joka sen edes mahdollistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhustenhuolto on kriisissä, kertoi televisio eilen. Mietin itsekseni, että ollaan tultu hyvin kauas siitä, miten ihminen on evoluution kuluessa asiansa hoitanut. Ennen oli yhteisö, joka lähtökohtaisesti huolehti kaikista, koska vaihtoehtoja ei ollut. Nykyisin kerätään yhteiskunnalle isot verorahat, jolla huolenpito ja muut palvelut järjestetään. Tottakai se on paljon tehottomampaa, kun yhteisön koko on 5,5 miljoonaa ja kaikkia pitäisi kohdella tasapuolisesti. Byrokratian kasvaessa rahaakin kuluu.

Ehkä olisi paikallaan jonkinlainen takapakki ajatteluun. Miten saisimme elvytettyä yhteisöllisyyttä nyky-yhteiskunnassa? Voisiko useimmat kuulua johonkin pieneen yhteisöön, jotta joka asiassa ei tarvitsisi kääntyä yhteiskunnan puoleen? Ihmiset ovat usein niin yksin ja yksinpärjäämisen kulttuuri on meillä vahva. Apua on monesti helpompi pyytää kasvottomalta julkiselta sektorilta kuin vaikkapa kavereilta tai tuttavilta. Siinä kun tarvitsisi tunnustaa

Kirjoituksessasi on asiaa. Mun nähdäkseni ongelmana tuossa kuitenkin on, että yhteiskuntamme on polarisoitunut. Jos johonkin yhteisöön yksilö kuuluukin, hän kuuluu omanlaistensa yhteisöön. Hyväosaiset hyväosaisten yhteisöön ja huono-osaiset huono-osaisten yhteisöön. Näin ollen myös tuki, jota voit yhteisöltäsi saada, riippuu ihan siitä, millaiseen yhteisöön kuulut. Hyvinvointiyhteiskunnan yksi ajatus on ollut, että ne, joilla ei ole mitään yhteisöä ja ne, joiden yhteisöllä ei ole mahdollisuutta antaa yksilön tarvitsemaa tukea, saisivat tarvitsemansa tuen yhteiskunnalta. Nyt tähän ei enää riitä rahat. Hyvin pärjäävät ne, jotka kuuluvat hyväosaisten yhteisöihin. Vaikka olenkin itse syntymästäni asti kuulunut hyväosaisten yhteisöön, suurin osa ystävistäni  ei ole kuulunut. Pidän näistä ystävistäni erityisesti siksi, että he ovat auttaneet mua näkemään oman vaaleanpunaisen kuplani ulkopuolelle.