Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Kantaa punkit ja lutikat sun sänkyyn - pelle!😒
Ei kanna sen enempää kuin ihminenkään. Itseasiassa mun koirallani on punkkipanta, mulla itselläni ei ole. Koiralta ei ole löytynyt punkkeja, multa on löytynyt. Luteet leviää toisella tavalla. Onneksi tässä taloyhtiössä ei ole luteita.
Mun poika oli 4v, kun meille tuli alaskanmalamuutin pentu. Ja poika oli 19 v, kun se koira kuoli. Poika ja koira oli parhaat kaverukset. Melkein kuin "identtiset kaksoset". Mä usein kutsuin poikaa koiran nimellä ja koiraa pojan nimellä. Ei haitannut kumpaakaan. Kun eläinlääkäri tuli päästämään koiran sateenkaarisillalle, se oli ainoa kerta, kun olen nähnyt poikani itkevän sen jälkeen, kun täytti 10 vuotta. Nyt on jo päälle kolmekymppinen mies, mutta edelleen joskus puhuu, miten tärkeä se koira hänelle oli. Joten ei hän edes itse koskaan pitänyt mitenkään vääränä, että mä olin koiran mamma.
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan mami oon. Ei kyl olla samannäkösii. Peppukarvat suht samat, ja mielipiteet.
Tämä oli ihana :D
Vierailija kirjoitti:
Missä teidän empatiakyky? Lapsen paras kaveri muuttaa eikä yhtäkkiä ole enää kiinnostunut vanhan kaverin seurasta - okei, mutta sille entiselle paikkakunnalle jääneelle tämä on aika kova paikka ja ilman mitään selityksiä ghostaaminen on todella julmaa. Pitää vähintään selittää vanhemmille asia koska moni vanhempikin saattaa ajatella että jokin yhteys ystävään säilyy vaikka muuttavat pois ja ajatus voi olla lohdullinenkin yksin jäävälle. Toki minäkin ymmärrän sen että muuttaneelle tulee uudet kuviot, mutta on kylmää käytöstä vaan ghostata menemään. Missä ihmeessä on suomalaisten empatiataidot? On siinä varmaan moni vanhempikin vähän hukassa että miten lohduttaa lasta joka menettää kaverinsa, ja osa ei ehkä osaa tehdä sitä oikein.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mä olin 10v, kun muutettiin Helsingistä Helsingin maalaiskuntaan eli tulevaan Vantaan kaupunkiin. Kaikki mun kaverini jäivät Helsinkiin. Mutta ei mun äitini koskaan sopinut yhtään mitään mun kavereideni äitien kanssa. Ei silloin, kun vielä asuttiin Helsingissä, eikä sen jälkeenkään. Mä soitin kavereilleni muutaman kerran, mutta kaveruus kuihtui siihen, ettei sen paremmin minä kuin kaverinikaan olisi voinut itsenäisesti tulla toisensa luokse. Elettiin siis 1970-luvun alkua. Käsittääkseni tämä, että vanhemmat hoitaa lastensa kaverisuhteita on aika uusi juttu. En minäkään (lapseni syntyneet 1986 ja 1991) koskaan sopinut mistään kyläilyistä lasteni kavereiden vanhempien kanssa vaan lapset sopivat niistä ihan keskenään. Ja juuri siksi muuttojenkin myötä kaverisuhteet syntyivät sen alueen lasten kesken, millä lapset asuivat. Jos joku muutti pois, se löysi uudet kaverit uudesta paikasta.
Mä olen tästä aiheesta kirjoittanut palstalle lukuisia kertoja, mutta kirjoitanpa taas. Mä olen näin jälkikäteen pohtinut syitä siihen, miksi isäni kertakaikkiaan vastusti ulkopuolista apua. Mun apuni kyllä kelpasi ja mulle sitten soitettiinkin milloin mistäkin asiasta. Jossain vaiheessa viime vuonna havahduin siihen, että isä oli lähes aina keittänyt kahvit valmiiksi, kun menin sinne auttamaan jossain asiassa. Muistisairaan kanssa eläminen ei ole kovin mieltä virkistävää. Pitää muistuttaa monta kertaa samasta asiasta. Muistisairas saattaa olla itsepäinen ja vastustaa kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Mahdollisuus järkevien ja mielenkiintoisten keskustelujen käymiseen puolison kanssa vähenee ja lopulta katoaa kokonaan. Mutta kun saa milloin milläkin verukkeella tyttären käymään, sitten voi homman jälkeen juoda kahvit ja jutella. Tai vaikka siinä samalla, kun tytär tekee mitä on tullut tekemään. Mun isää alkoi selvästikin vaivata juttuseuran puute ja mitä enemmän hän tarvitsi äidin kanssa apua, sitä useamminhan mä kävin siellä. Ulkopuolinen henkilö ei olisi tehnyt samaa vaan hoitanut ainoastaan sen sovitun homman ja lähtenyt sen jälkeen seuraavan asiakkaan luokse. Isä siis pelkäsi, että jos he ottavat ulkopuolista apua vastaan, mun käyntini heidän luonaan vähenevät. Kun mä tämän hoksasin, aloin toimia kuin ulkopuolinen henkilö. Menin vaan hoitamaan sen homman, jota varten isä oli pyytänyt mut sinne. En jäänyt juomaan kahvia tai vaihtamaan kuulumisia. Ja kun näitä käyntejä oli paljon, mä en sitten viitsinyt vielä sen lisäksi käydä siellä "tyttären ominaisuudessa" juttelemassa mukavia ja juomassa kahvia.
Toinenkin syy ulkopuolisen avun vastaanottamisen vastustamiseen selvisi myöhemmin. Isä pelkäsi, että jos joku ulkopuolinen saa tietää, ettei hän todellisuudessa pärjää enää äidin kanssa, äiti vietäisiin väkisin johonkin laitoshoitoon. Tammikuussa sitten tilanne meni siihen, että oli pakko soittaa ambulanssi ja äiti kiikutettiin päivystykseen. Sairaalan henkilökunnan toimesta alkoi iso pyörä pyöriä eikä isä voinut enää salata sitä tosiasiaa, että ei hän enää äidin kanssa pärjää. Pelio li pelattu ja viranomaiset tiesivät, mikä siellä on todellinen tilanne. Ja koska ulkopuolisen avun vastaanottaminen oli edellytys sille, että äiti voidaan vielä kotiuttaa, isän ei auttanut kuin suostua.
Tuossa ei nyt ollut sulle mitään varsinaisia neuvoja, mutta sinuna miettisin, mikä voisi olla syynä äitisi haluttomuuteen ottaa ulkopuolista apua vastaan. En tunne äitiäsi, mutta sinä tunnet. Ja mullakin tosiaan kesti oma aikansa ennenkuin tajusin, ettei isälle ollut niinkään väliä sillä, kuka siellä siivoaa tai tekee jotain muita hommia vaan se, että isä tunsi itsensä yksinäiseksi ja avun tarvitseminen oli keino saada mut paikalle. Ja otinen sitten tujo jälkimmäinne. Liekö jotain häpeääkin mukana, kun on aina ollut ihminen, joka osaa, tietää, jaksaa, pystyy, pärjää jne ja sitten alkaakin olla avuntarpeessa.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/