Reipas ja tunnollinen lammas

Mä en vietä pyhäinpäivää vaan kekriä. Mun elämäni 63. kekri edessä. Meidän suvun kekriperinteisiin kuuluu ruoka, joka on pääasiassa kotimaista ja satokasuteen sopivaa. Tuosta kotimaisuudesta kuitenkin tingin jonkin verran, koska kekripöytään tulevilla on sekä allergioita että muita ruokarajoitteita. Tänä vuonna kekripöytään alkuruuaksi teen bataattisosekeiton ja sen kanssa Maalhden limppua ja persiljavoita. Pääruuaksi karjalanpaistia, keitettyjä perunoita. lanttukuutioita, rakuunaporkkanoita, punajuuri.aurajuustogratiinia, vihersalaattia sekä loppukesästä säilömiäni keltajuuria, raitajuuria ja kesäkurpitsaa. Jälkiruuaksi teen tuunatun pappilan hätävaran. Tein oman omenapuun sadosta elokuun lopussa omenahilloa ja tohon pappilan hätävaraan tulee sitten kerroksittain calvadosilla kostutettua tiikerikakkua, omenahilloa, pikkuleipiä, kinuskikastiketta, uuniomenarahkaa sekä mascarponevaahtoa. Pinnalle nonparelleja. 



PS: Jos joku tarttee pyhäinpäivän päivällispöytäänsä koiranpaskaa, niin mulla on isokokoinen koira ja voin lahjoittaa ihan ilmaiseksi muutaman pussillisen :D

Lisäys vielä edelliseen,. Mun vanhempani ovat syntyneet 1920-luvun lopulla eli ollaan sun kanssa ap vähän eri ikäluokkaa kuitenkin. Koenko olevani läheine vanhempieni kanssa? Kyllä varmaan..siis sen ajan tavalla, mikä oli normaalia (olen siis syntynyt 1961). En mä kuitenkaan ole koskaan esim  puhunut omista huolistani tai murheistani mun vanhemmilleni. Sukupolvien välinen kuilu on ollut aina olemassa. Mutta paljon useammin mä olen vanhemmilleni soittanut ja heidän luonaan käynyt kuin mitä mun vanhempani pitivät yhteyttä aikoinaan omiin vanhempiinsa. 

Nro 134: "Aika raju reaktio ja kokemus kuitenkin tuo kotoa pois potkiminen, tunnen ihmisen, joka on hyvin katkeroitunut samanlaisesta vanhempiensa teosta. Mutta ilmeisesti olet mielessäsi asian kuitenkin käsitellyt valmiiksi etkä muutenkaan olen katkeruuteen taipuvainen.

Eivät minunkaan vanhempani ole koskaan ottaneet esille asioita, joista ehkä olisi ollut hyvä puhua (ainakin nykyisten psykologisten oppien mukaisesti). Koetko, että olet läheinen vanhempiesi kanssa? Minä en koe. Luulen, että se on osittain sukupolvikokemus. 40-luvulla syntyneet ovat sota-ajan lapsia ja ovat nähneet ja kokeneet kaikenlaista, mistä ei koskaan ole puhuttu eikä voitu puhua. Arkielämän sujumiseen, talouteen ja muuhun elämänkulkuun on panostettu olosuhteidenkin pakosta. Ap"

Mä en ole pitkävihainen ja osittain ainakin se johtuu siitä, että tunnen pärjääväni ilman muitakin ihmisiä. Siis aika pitkälle,. Toki, jos sairastun, tarvitsen lääkäriä tai jos kotonani syttyisi tulipalo, tarvitsisin palokuntaa tms. Mä elän aika hetkessä enkä murehdi mennyttä enkä tulevaa. Jos joku ei halua olla mun elämässäni, niin heippa vaan sitten. En jää itkemään perään.  Jos joku haluaa, niin ihan kiva. 

"Mainiosti kuvattu tarina. Se ettet tiennyt tai ajatellut oletko varakkaasta perheestä varmaan johtuu siitä, että ympäristössäsi oli samankaltaisia perheitä. Eli juuri tuo suhteellisuuden ilmiö mikä varallisuuteen liittyy (ero tulee esille, jos joku poikkeaa muista suuntaan tai toiseen). Ja luultavasti vakavaraisuus ja jopa rikkaus sisältää suomalaisittain juuri sen, ettei varallisuutta sovi tuoda erityisesti esille, se on moukkamaista. Vaatimattomuus, ponnistelu, ahkeruus, suomalaisia hyveitä. 

Saitko muuten sovituksi vanhempiesi kanssa? Ja mitä nykyisin ajattelet isäsi reaktiosta, oliko hän tuon sulhaskokelaan osalta oikeassa? Ap "

Olen aika varma, että kyse oli juuri tuosta. Siis ettei ympäristössäni ollut toisenlaisia perheitä. Oli mulla kaksi luokkakaveria, jotka olivat lahjakkuutensa ansiosta päässeet oppikouluun nk vapaaoppilaspaikalle eli kaupunki maksoi heidän lukukausimaksunsa, kouluruokansa, oppikirjansa jne. Kansakouluhan oli maksuton ja me muutettiin just silloin, kun menin oppikouluun, joten ei aavistustakaan, mitä niille kansakouluaikaisille kavereille kävi. Todennäköisesti ainakin osa jatkoi kansalaiskouluun eikä oppikouluun. 

Toinen niistä kahdesta vapaaoppilaspaikan luokkakaveristani oli myös koko 8 vuotta mun hyvä ystäväni. Yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Ja kun kävin heillä, ihailin aina, miten kaunis koti heillä on. Paljon kauniimpi kuin meidän koti. Muistan ystäväni punaisen koulupöydän, jonka hänen ukkinsa oli lapsenlapselleen tehnyt. Pakko myöntää, että olin hieman kateellinenkin, kun mulla oli vaan tylsä ja aneeminen Alvar Aallon suunnittelema pöytä. 

Äiti oli enemmän sitä mun poikaystävää vasstaan kuin isä. Lensin himasta syyskuussa ja seuraavana vuonna öitienpäivän alla ajattelin, että kai sitä voisi vihdoin soittaa äidille ja onnitella. Siihen aikaan ei ollut nettiä eikä kännyköitäkään, joten mä vaan sitten katosin vanhempieni elämästä. Eli meni noin 7 kk ennenkuin ilmoitin vanhemmilleni mitään itsestäni. Ei olla koskaan puhuttu koko asiasta. En ole kysynyt, miten heillä se 7 kuukautta meni eikä hekään, miten mulla meni. Koko asia lakaistiin vaan maton alle. 

Mä uskon, että hyvä ja turvallinen lapsuus vaikutti siihen, millainen resilienssi mulle kehittyi. Ja sitten se himasta heittäminen ja sen jälkeiset ajat vain vahvisti käsitystäni, että minä kyllä pärjään yksinkin. 

Mitä tulee tohon sun kysymykseesi viimeisessä lauseessa, niin mun vanhemmat olivat väärässä. Mutta ymmärrän sen, että jos nuori mies on niin epätoivottu sulhasehdokas, että "appivanhemmat" ovat valmiita heittämään oman tyttärensäkin rahattomana yönselkään, niin miehenkin on järkevämpää valita sellainen nainen, jonka sukuun tuntee olevansa edes jollain tavalla hyväksytty. 

Mielenkiintoinen ketju. Jäin miettimään, mitä vakavaraisuus ylipäätään tarkoittaa ja mitä ketjun aloittaja sillä tarkoitti. Ja sen vuoksi mietin, oliko mun lapsuudenkotini vakavarainen vai ei. Molemmat vanhempani olivat varsin köyhistä perheistä, mutta isä opiskelulla, kovalla työnteolla ja yrittäjyydellä vaurastui. Lapsuudessani mun vanhempani eivät vielä omistaneet maata tai metsää ja vasta kun menin oppikouluun, ostivat ensimmäisen oman asunnonkin. Siihen asti oltiin asuttu vuokralla. Mutta se eka omistusasunto olikin kertaheitolla 6h + k +kph+ khh+wc. Eli 63 m2 vanhasta vuokrakolmiosta muutettiin upouuteen 138 m2 asuntoon. Äitini kävi pienipalkkaisessa työssä silloin, kun isä opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa. Kun siskoni 1955 syntyi, äiti jäi kotiäidiksi. Ja äiti sitten meni perheyritykseen töihin vuonna 1972, kun minäkin olin jo oppikoulussa. 

En muista, että lapsuudessani olisi koskaan juurikaan puhuttu rahasta. Äitini oli tarkanmarkan nainen ja me lapset kyllä saatiin kaikki, mitä me tarvittiin, mutta ei suinkaan kaikkea, mitä haluttiin. Teininä tietenkin yritin jekuttaa vanhempiani, että kaikilla muillakin on sitä sun tätä, mutta äiti aina kysyi, että kenellä kaikilla. Ja kun vastasin, että Annella ja Maijalla, niin 42 oppilaan luokassa se ei tosiaankaan tarkoittanut "kaikilla". Kun täytin 18, sain pankkikirjan tilistä, jolle oli talletettu kaikki mun lapsilisäni. Silloin ehkä ekan kerran tajusin, ettei mun vanhemmillani ainakaan ihan huonosti ollut mennyt. Siis rahallisesti. Olisi pitänyt älytä jo aiemminkin, koska jo oppikoulu oli silloin alkuvuosina maksullinen. Mun äidin vanhemmilla ei ollut varaa laittaa äitiä oppikouluun, joten äidille oli tärkeää, että me hänen lapsensa päästiin sinne. 

Mun lapsuus oli hyvä ja turvallinen, mutta en osaa sanoa, miten paljon siihen turvallisuuteen vaikutti raha. Ei me koskaan mitään hanhenmaksaa ja tryffeleitä syöty vaan samoja kaalilaatikoita, makkarakeittoja yms kuin muutkin. Itseasiassa nyt kun mietin, niin vasta lähes 50-vuotiaana oivalsin, että se lapsuudenkotini mun mielestä mitättömän, värittömän  ja ankean näköinen sisustus olikin suomalaista ja skandinaavista designeä. 

Mun isosiskoni teki kaiken, mitä hyvöltä tyttäreltä vanhemmat odottikin. Mä taas olin sitten tytär, joka teki mitä halusi. Ja yhtenä syksyisenä iltana, kun olin 18v, mun vanhemmat päätti heittää mut rahattomana yönselkään, koska heidän mielestään seurustelin vääränlaisen ( = duunariperheen pojan) kanssa. Koskaan en palannut takaisin kotiin, vaikka isä olikin käynyt oppilaitoksella maanantaina avainten kanssa. En mennyt sinne oppilaitoseenkaan enää. Yhden kesän olen ollut asunnotonkin ja nukkunut yöni Pohjois-Haagassa puiston penkillä. Sieltä sitten aina aamulla HYKS:iin töihin. 

Kaikesta tästä huolimatta olen muutamana vuonna kuulunut Suomen suurituloisimpaan desiiliin. Kuuluisin vieläkin, jos viitsisin tehdä töitä enemmän kuin 3 päivää viikossa. Olen aina viihtynyt paremmin niiden seurassa, joilla ei ole, kuin niiden seurassa, joilla on. Mutta mä olenkin perheen mustalammas. Reipas ja tunnollinen sellainen :D