Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 167 Ap: Näinhän se on. Mä lähdin 18-vuotiaana lapsuudenkodistani mukanani kahden päivän vaatteet, taskulaskin, kultainen kaulaketju ja kultaiset korvakorut. Ei markkaakaan rahaa. Piti mennä junassa pummilla stadiin. Se ei ollut vaikeaa, mutta Rautatientorilla jouduin kerjäämään ohikulkijoilta bussilippuun rahaa, koska bussiin ei siihen aikaan päässyt kuin etuovesta. Mies, joka mulle ne pari markkaa sitten antoi, vaikutti pikemminkin joltain laitapuolenkulkijalta kuin hyväosaiselta, jolle pari markkaa ei olisi merkinnyt mitään. Tässä voi olla ainakin yksi syy siihen, miksi olen kokenut vähäosaiset ihmiset mukavammiksi kuin hyväosaiset. Olihan se ilta ja yö aika hiton pelottava, kun oli elänyt aika suojatun ja turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Pelko oli vaan kohdattava ja jatkettava eteenpäin.

Onneksi olen aika ratkaisukeskeinen ja kun mulla on ongelma, mietin eri vaihtoehdot ja valitsen niistä parhaan. Tai vähiten huonon, miten vaan. Olen jo 63v ja vasta nyt on ekan kerran tulossa mitään perintöäkään. Naimisissa en ole koskaan ollut eli mulla ei ole ollut taloutta jakamassa toista ihmistä kuin parin vuoden ajan silloin kasarin alussa avoliitossa. Lasteni isän kanssa vain seurusteltiin eikä asuttu koskaan yhdessä. Toisaalta kun vastaan kaikesta yksin ja maksan kaiken yksin, saan myös tehdä kaikki päätökset yksin. Ei tarvitse kysellä edes mielipidettä keneltäkään. 

Kun vaurastuin, aloin maksaa "Universumille" takaisin sen hyvän, mitä olin kohtaamiltani ihmisiltä saanut. Yleensä kun mua silloin aikoinaan auttoi tavalla tai toisella ne, joilla ei oikein olisi ollut varaakaan auttaa. Päätin pistää hyvän kiertämään. Aloin auttaa ahdinkoon joutuneita tuntemattomia ihmisiä ruuan, sähkölaskujen, eläinlääkärimaksujen yms  kanssa. Yhtenä vuonna pistin yli kymppitonnin tällaiseen auttamiseen. Joku fiksumpi olisi sijoittanut senkin rahan, mutta mulle oli tärkeämpää käyttää se raha toisin. En voinut enää auttaa niitä, jotka olivat aikoinaan mua auttaneet, koska osa heistä oli tuntemattomia ja loput jo kuolleet. 

Siitä olen aivan varma, että jos mun vanhemmat eivät olisi heittäneet mua silloin himasta, olisin voinut tukeutua vanhempiini ihan toisella tavalla. Vähintään henkisesti, jos ei taloudellisesti. Me ollaan mun siskoni kanssa tässä asiassa kuitenkin kuin yö ja päivä. Yks mun ystävä kesällä ihmetteli, miksi mä 1,5 vuoden ajan huolehdin muistisairaasta äidistäni päivin ja öin, vaikka mun siskoani ei juuri koskaan vaivattu millään äitiin liittyvällä asialla. Ei varsinkaan öisin. Pohdin asiaa jonkin aikaa ja tulin siihen tulokseen, että olin jo aikaa sitten antanut äidilleni  anteeksi  ja sitten juuri tuo, mitä kirjoitit: "...vaikka ehkä koetti uhkauksellaan pyytää sinua jäämään.." 

Vanhempien varallisuus kyllä aika varmasti vaikuttaa siihen, miten paljon uskaltaa ottaa riskejä, kokeilla asioita jne. Siis mikäli kyseessä on vanhemmat, jotka sitten rientävät apuun, jos epäonnistuu. Takaavat asuntolainoja tms. Mun vanhemmat olisivat takuulla toimineet juuri noin. Mulle kuitenkin jäi ovesta lähtiessäni mieleen äidin sanat: "Et tule koskaan pärjäämään ilman meidän apuamme!!". Tiedän kyllä, että sen kesän, kun olin asunnoton ja nukuin yöt puistonpenkillä, olisin voinut nöyrtyä ja mennä pyytämään vanhemmiltani apua. Mutta mieluummin säilytin ylpeyteni ja olin asunnoton. Edelleenkin mun vanhempani (tai siis nyt enää isä, koska äiti on kuollut) rahoittaa monenlaisia asioita jälkeläisilleen. Autoja, matkoja, remontteja jne. Paitsi mulle, koska mä en pyydä mitään. Miksi en pyydä, vaikka kaikki muut pyytävät? Koska muistan ne äidin sanat syyskuussa 1980. Olen ihan tyytyväinen, että rakensin itse oman elämäni, otin yksin oman asuntolainani, otin itse omat riskini ostaessani osakkuuden it-alan firmasta jne. Näiden vuosikymmenten aikana olen kuitenkin kohdannut paljon ihmisiä, jotka yrityksistään huolimatta eivät ole päässeet kiipeämään ylemmälle oksalle. Mun myötätuntoni on enemmän heidän puolellaan kuin niiden, jotka sanovat, että koska minäkin pystyin, niin kaikki muutkin pystyvät. 



"Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin kävelet kaksi kuunkiertoa hänen mokkasiineissaan."

- Cheyenne -

Kiitos ja hyvää kekriä sinnekin! Meilllä juhlitaan lauantaina. Mun isäni sekä siskoni tytär avomiehensä kanssa tulevat meille silloin kekripäivälliselle. Just mietin, pitäisikö vaihtaa olohuoneeseen syksyisemmät verhot ja pöytäliina. Yleensä olen kekriksi vaihtanut, mutta toinen lonkka äksyilee eikä keititötikkaille kiipeäminen oikein houkuttele. 

Nro 141 Ap: Mulla on hieman erilaiset muistikuvat kasarista ja ysäristä. Tosin ei asuttukaan silloin missään "paremmalla alueella" vaan ihan lähiössä. Anttilan ja Elloksen kuvastot tuli 4 kertaa vuodessa ja niistä sitten aika monet tilaisivat lapsilleen ko vuodenaikaan tarvittavat vaatteet. Muistan, kun kasarin lopussa menin hakemaan esikoista päiväkodista ja päiväkodin pihalla leikki 7 lasta, jolla oli täsmälleen samanlaiset toppapuvut ja pipot. Siinä sitten hetken aikaa mietti, kuka niistä seitsemästä on mun :D 

Ysäristä ja tietokoneista muistan kyllä sen, että niistä peloteltiin jo silloin. Osittain ihan aiheesta, osittain aiheetta. Meille tuli nettikin ennenkuin oli edes WWW:tä. Ei siis ollut vielä selaimia eikä selainpohjaisia juttuja. Suhtauduin silloin lasten tietokoneen käytön rajoittamiseen samalla tavalla kuin olisin suhtautunut kirjojen lukemisen rajoittamiseenkin. Eihän siitä nyt hirveän montaa sukupolvea ollut,  kun ajateltiin, ettei rahvaan pidäkään osata lukea. Ja että kirjoista saa vain huonoja vaikutteita. Mä en siis rajoittanut omien lasteni tietokoneen käyttöä, mutta tietokoneella ei pelkästään pelattu. Jotta osasin opettaa lapsiani tietokoneen monipuoliseen käyttöön, mun piti tietenkin opetella rakkineen käyttö (joka sitten johtikin siihen, että vuosituhannen vaihteessa vaihdoin hoitoalalta it-alalle). Hommasin heti, kun markkinoille tuli, piirustuslaudat, kuvankäsittelyohjelman, tietokoneeseen kiinnitettävän syntetisaattorin, digikamerat jne. Esikoinen teki ensimmäiset webbisivunsa 10-vuotiaana (ihan vaan Notepadilla koodaamalla)  ja lähti sitten opiskelemaan alaa ja teki hommasta itselleen ammatin. Kuopuskin koodaili jo 9-vuotiaana Pascal -ohjelmointikielellä ja osasi kasata osista itse oman koneensa. Kun kuopus meni yläasteelle, enkun opettaja kysyi, onko englanti kuopuksen äidinkieli. Ei eikä kuopus ollut käynyt siihen mennessä ikinä edes ulkomailla. Englantia kuitenkin puhui ja kirjoitti kuin natiivi ja aina lukukauden alussa, kun jaettiin uudet enkun kirjat, kuopus teki jo ekalla tunnilla työkirjan kaikki tehtävät. Moni näki tietokoneessa sen haitat, mä taas näin hyödyt. 

Nykyisin varmaan suurin osa lapsista ja nuorista käyttää digilaitteita vain viihdyttääkseen itseään eikä niinkään oppiakseen jotain uutta. Ja tästä syntyy näiden laitteiden passivoiva vaikutus. 

Nro 137 Ap: Niin, oikeastaan mä olen ehkä onnekkain ollut siinä, että olen ollut aikakauteni lapsi. Silloin olisi pidetty idioottimaiena, jos kasvavalle lapselle olisi ostettu jotain Yves Saint Laurentin tai vastaavan vaatteita. Jos jotain kallista perheissä ostettiinkin, se ostettiin aikuisille. Siis isälle ja äidille. Ei mun lapsuudessani kukaan kakara tiennyt, mitä kaverin vaate, reppu tai nalle oli maksanut. Ja vielä vähemmän, mitä kaverin äidin käsilaukku tai isän partavesi oli maksanut. Sellaiset asiat olivat lasten keskuudessa täysin epäoleellisia. Toista on nykyisin, kun vanhemmat mieluummin ostavat osamaksulla ja syövät kaksi viikkoa veteen keitettyä kaurapuuroa kuin jättävät 12-vuotiaansa ilman uusinta iPhonea. Omat lapsenikin ehtivät kasvaa aikuisiksi ennenkuin tämä lasten kilpavarustelu alkoi. 

Mun vanhemmat olivat teinejä sotien aikaan. Isä oli jatkosodan päättyessä 15 v ja äiti 17 v. Äidin isoveli oli kyllä sodassa,  Muistavat silti hyvin ne ajat. 

Maailma muuttuu koko ajan. Pääsin ylioppilaaksi keväällä 1980 ja edelleenkin musta tuntuu, että 1970-luku oli vielä varsin tunkkainen ja ahdasmielinen, mutta 1980-luku olikin sitten jo ihan muuta. Ja lastenkasvatus muuttui tukkapöllystä lasten kuuntelemiseksi ja ymmärtämiseksi.