Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te muut ystävän menettäneet löytäneet tilalle uusia ystäviä? Mistä niitä löytyy? 

Minusta tuntuu etten ikinä pääse yli siitä, että tulin hylätyksi. Kaipaan ja ikävöin ystävääni kaikesta paskasta huolimatta. Voisin antaa kaiken anteeksi ja annoinkin, mutta se ei riitä, kun toinen valitsi hylätä minut.

Milloin tämä tuska helpottaa.

Olen löytänyt. Itseasiassa yhden ystäväni menetin jo lukioaikana, kun hän kuoli tapaturmaisesti. Toisen ystäväni menetin kolmekymppisenä, kun hän kuoli syöpään. Jälkimmäisessä tapauksessa sain sentään muutaman kuukauden aikaa sopeutua tulevaan, mutta ei se tehnyt ystävän menettämisestä yhtään sen helpompaa. Yksi nuoruuden ystävistäni sotkeentui huumeisiin ja alkoi pyöriä porukoissa, joiden kanssa en todellakaan halunnut olla missään tekemisissä. Vaikka tästä on kulunut jo yli 30 vuotta, silti välillä kaipaan häntä. Mutta kaipaan häntä sellaisena kuin oli ennen huumeisiin sotkeutumistaan, en sellaisena kuin oli sen jälkeen. Elämä ei aina mene omien toiveiden ja suunnitelmien mukaan ja varsinkaan muut ihmiset eivät aina toimi siten kuin itse toivoisi heidän toimivan. Tämän kun pystyy hyväksymään, on helpompaa. 

Olen löytänyt uusia ystäviä hyvin erilaisista tilanteista. Kun esikoiseni oli åieni ja olin hoitovapaalla, päivät lapsen kanssa kotona alkoivat tuntua aika yksinäisiltä. Ystävät kun olivat päivisin töissä ja minä kotona. Eräänä päöivänä vaan kauppaan lähtiessäni päätin, että ensimmäisen naisen, joka tulee vaunujen tai rattaiden kanssa vastaan, pysäytyän ja pyydän kahville. Niin tein ja alkuhämmästyksestään toivuttuaan hän suostui. Siitä se sitten alkoi ja minusta tuli hänen seuraavan lapsensa kummi ja hänestä mun nuoremman lapseni kummi. Yhden ystäväni olen löytänyt netin keskustelupalstalta. Hän oli muuttamassa perheineen pääkaupunkiseudulle eikä tuntenut täältä ketään. Sovittiin, että mä voin lähteä näyttämään hänelle pääkaupunkiseudun parhaat etniset ruokakaupat. Niin tehtiin ja siitä se lähti. Yhteen ystävääni tutustuin ihan vaan tuolla ulkona koran kanssa ulkoillessa. Käveltiin monet kerrat samaa reittiä ja koska meidän koirammekin tykkäsivät toisistaan, niin sitten alettiin tehdä yhdessä muitakin asioita kuin vain ulkoiluttaa koiria. Ainoa ystävyyssuhteeni, joka on syntynyt sekunneissa, sai alkunsa sen verran erikoisella tavalla, että toista tuskin tulee. Mä sain vuosia sitten harvinaisen ja vakavan sairaskohtauksen, jollaisesta ei yleensä selvitä hengissä. Vuosia yritin etsiä somesta toista saman kokenutta ja hengissä selvinnyttä. Turhaan. Eräänä iltana muutama vuosi sitten sain yllättäen Messengerissä viestin henkilöltä, jonka kanssa kuuluttiin Facebookissa samaan ryhmään. Ryhmä ei liittynyt millään tavalla ko sairauteen vaan ihan muuhun. Kun luin viestistä ensimmäisen lauseen, mulla nousi ihokarvat pystyyn. Tiesin heti, mitä seuraavissa lauseissa lukee. Hänen miehensä oli saanut just saman sairaskohtauksen ja taisteli hengestään sairaalassa. Ollaan usein mietitty, mikä sai hänet laittamaan sinä iltana viestiä just mulle. Ihmiselle, jota ei ollut koskaan edes tavannut. Ei hän tiennyt, että mä olin kokenut saman. Mutta niin hän kuitenkin teki ja meidän ystävyys alkoi siitä yhdestä viestistä. 

En todellakaan lopeta. 

Nro 59: "Joillain tässä ketjussa on nyt vähän väärä mielikuva siitä miten nämä tilanteet syntyvät. Ei ole kyse mistään kerran tavatuista random-tyypeistä, vaan esimerkiksi työn tai harrastuksen kautta tavatuista ihmisistä, joiden kanssa kokee tulevan tavallista paremmin juttuun, kun tulee jokin tilanne missä jutellaan enemmänkin. Minussa syntyy ajatus, että olisipa kiva jatkaa juttelua/tutustumista, mutten tosiaan tee itse aloitteita oikeastaan ikinä. Mutta kun toinen ehdottaa tavattaisiinko, otan sen tosissani ja ajattelen että onpas kiva, kun toinenkin ajatteli samaa. Mutta oikeasti ei tarkoittanutkaan mitä sanoi.

-ap"

Jokainen varmaan miettii, miten omalla kohdalla vastaava tilanne voisi syntyä. Ja vastaa sen perusteella. Jos kyse on työkaveristasi tai harrastuskaveristasi, niin mun mielestä sä voisit ihan hyvin seuraavan kerran töissä/harrastuksessa hänet tavatessasi sanoa jotain tyyliin "oli viimeksi puhetta, että...." ja kysyä, sopisiko hänelle vaikka lauantai kahden viikon päästä. Jos ei sovi eikä hän ehdottaisi mitään muutakaan ajankohtaa, jättäisin asian siihen ja unohtaisin koko jutun. On oikeasti aika hanurista, että smalltalk eli löperyyksien luritteleminen on rantautunut Suomeenkin, mutta ei sille voi mitään, että osa ihmisistä sanoo asioita, joita ei edes tarkoita. 

Nro 369: "Eihän sitä tarvitse lopettaakaan, Maija varmaan ymmärtää kun hänelle sanoo että nyt elämäntilanne on sellainen ettei kerkeä olla yhteyksissä. Tässä taidetaan puhua siitä että ystäväksi luulemansa henkilö valehtelee ettei kerkeä näkemään. Siitä on vähän vaikea enää palata."

Olet varmasti oikeassa. Ja toisaalta on pelkästään hyvä, jos ystävyydeksi kuviteltu ihmissuhde päättyy, koska se taas antaa lisää aikaa ja resursseja käyttää niihin ihmisiin, jotka ovat oikeasti ystäviä. Tiedän, että ei ole ihan helppoa pitää huolta siitä, ettei toinen ihminen kuvittele suhteesta liikaa. Siis että toinenkin osapuoli ymmärtää, että tässä ollaan nyt vaan edelleenkin tuttavia tai korkeintaan kavereita. Mietin, että joutuvatkohan luonteeltaan avoimet ja puheliaat ihmiset tähän tilanteeseen helpommin. Kertovat itsestään ja elämästään niin paljon, että toinen olettaa, että suhteessa on jotain enemmänkin. Antavat liian nopeasti puhelinnumeronsa ja/tai muun tavan, jolla voi pitää yhteyttä. Tekevät sen ehkä tiedostamattaan tai ihan vaan ystävällisyyttään, mutta toinen tulkitseekin asian väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 50: "Oletan, että aikuinen ihminen kertoisi ihan itse. Eikä myöskään itse ehdottelisi aikatauluja, joista ei voi pitää kiinni.

-ap"

Siis tarkoititko, että henkilö itse kertoo, onko hänen sanomansa "pian" tunnin, parin päivän vai parin viikon päästä? Sen ymmärrän hyvin, että ei ole hyvä ehdottaa vaikkapa tapaamista ensi viikon lauantaille, jos ei ole aikomustakaan pitää siitä kiinni. Tai ehdottaa edes silloin, jos ei vielä tiedä itsekään, sopiiko lauantai vai ei. 

Että jollain tapaa tuo esiin sen, jos on kovin kiireinen ja vastaaminen/tapaaminen voi siksi venyä. En odota täsmällisiä aika-arvioita. Mun mielestä tällainen on ihan normaalia kanssakäymistä.

-ap

Okei, ymmärrän. Uusien tuttavuuksien kohdalla mä pidän itse kahta viikkoa ihan ok aikana odotella yhteydenottoa (jos siis uusi tuttavuus edes tietää, mitä kautta muhun saa yhteyden).  Mutta kuten tuolla aiemmin jo kirjoitin, pidän nykyisin kaikkea sanottua oletusarvoisesti smalltalkina. Jos sitten parin viikon päästä tuttavuus ottaakin yhteyttä, niin se on positiivinen yllätys.