Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Kyllä olen. Joulukuussa 2012, kun mulla repesi munaisvaltimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon. En mä kaivannut silloin yhtään mitään muuta kuin kipulääkettä. En sukulaisia, en ystäviä enkä ketään muutakaan sänkyni viereen voivottelemaan. Omat aikuiset lapseni oli ainoat, jotka oli ihan ok, mutta ei mun takia vaan heidän itsensä takia. Sanoinkin silloin lapsilleni, että en halua, että täällä alkaa rampata porukkaa. Haluan vaan olla rauhassa, kerätä voimia ja toipua.

Nro 90: "Olet muistaakseni sairaanhoitaja. Ehkä tiedostat sen itsekin, ettei tuo ole ihan tervehenkinen reaktio ja siitä voi tulla ongelmia myöhemmin. Mutta tiedän, ettei sitä saa puristamalla ulos. Olen itsekin menettänyt äitini ja isäni enkä ole osannut itkeä, mutta sitten jossain vaiheessa kutsuikin terapia. "

Muistat ihan oikein. Mutta mä sen äidin viimeiset 1,5 vuotta jouduin olemaan tekemisissä isän ja äidin kanssa puhtaasti "sairaanhoitajan hattu" päässäni. En mä ajatellut, että kyseessä on mun äitini. Tai isäni. Tein kaiken kuten olisin tehnyt kenen tahansa potilaan kohdalla. Ja edelleen ajattelen ammatillisesti eli niin, että äidin hoitotahtoa ei olisi saanut rikkoa eikä äitiä pitää väkisin hengissä tavalla, jonka tiesin olleen äitini tahdon vastainen. Mutta mulla on tosiaan kyky vaihtaa roolia tilanteen mukaan ja nyt vaan annan ajan kulua ja odotan, mahdanko vielä joskus olla taas tyttären roolissa. Tällä hetkellä toimin isäni suhteen vaimonsa menettäneen miehen terapeutin roolissa. En siis edelleenkään ole tytär. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joitten mielestä on vastenmielistä käydä katsomassa elämänsä loppusuoralla olevaa vanhusta, muistakaa, että olette jossain vaiheessa itse samassa tilassa. Älkää sitten vaatiko, että teitä pitää käydä katsomassa ja pitämässä kädestä loppuun asti.

Mutta kun se mummo tai vaari on henkensä heittänyt, niin sitten olette kyllä vaatimassa perintöjä. Hävetkää!

En vaadi. Käykää katsomassa minua silloin kun olen terve, älkääkä silloin kun minä olen sairas ja elämäni loppuvaiheessa.

Juuri näin. Mun äitini kuoli toukokuussa ja vieläkään en ole itkenyt. En itkenyt, kun äiti kuoli, En itkenyt katsellessani äitini ruumista. En itkenyt, kun oli hautajaiset. En ole vieläkään itkenyt. Odotan sitä päivää, kun muistan äidin taas sellaisena, jonka vuoksi olisi jotain syytäkin itkeä. Tällä hetkellä muistan äidistäni vain sen loppuvaiheen ja  tyhjän kuoren. 

Miksi et voi haudata? Onhan noita lemmikkien hautausmaita. Mä taas nimenomaan olen halunnut tuhkata lemmikkini,. koska niiden tuhkat sitten aikanaan ripotellaan samaan paikkaan kuin mun omat tuhkanikin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Huomaamattomin keino on inkontinenssihousut tai ihan vaippa. Ei tarvitse erikseen suojata sohvaa. Toki, jos kyseessä on muistisairas vanhus, joka ottaa ne housut tai vaipat pois ja sityten pissdii sohvalle, niin sohvalle tarvitaan jokin suojus. Jos kyseinen vanhus on nainen, niin nykyisin on saatavilla varsin naisellisia inkontinenssialushousuja. Ei ulkonäöltään eroa millään tavalla tavallisista alushousuista ja joissain on ihan pitsireunuksetkin.

Eivät ole vaihtoehto, valitettavasti. Ap

Ymmärrän. Mun äiti kans repi aluksi aina noi pois jalastaan, kun ei tykännyt. Mihin sä olet suojaa hankkimassa? Sen vanhuksen kotiin, omaan kotiisi vai jonnekin yleiseen tilaan?