Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Todella huonoa, asiat eivät en voisi olla pahemmin minulla, olen sairas enkä parane. Joudun olemaan vain kotona nyt ja sitten sairaalassa, eli ei kukaan voi ymmärtää kun tarmokas nainen kituu kun ei pääse liikkumaan.

Olen pahoillani :( Tollannen tilanne on tosi kurja. Varsinkin, jos on muuten toimelias ihminen. Mä jouduin aikoinaan otisen polvileikkaukseni jälkeen kökkimään 5 viikkoa kotona (en päässyt viemään edes roskia, kun piha oli peilikirkasta jäätä) ja meinasi kyllä kaatua seinät päälle. Vaikka muuten kotona viihtyvää sorttia olenkin, jos EI PÄÄSE kotoa pois, niin se on ihan hanurista. 

Onko sun sairaus sellainen, ettei siihen ole edes oireita lievittäviä hoitokeinoja? Siis sellaisia, että pääsisit edes joskus jossain taas käymään?

Nro 9554: "Samalla toisaalta, kun omakin elämä on mitä on ja ei mennyt kovin hyvin työllisyyden, opiskelujen, ihmissuhteiden yms kannalta niin ehkäpä on vaikeaa sukulaisilleen itseään ns mainostaa"

Tuli tuosta sun kommenttisi lauseesta mieleen, että onkohan yksi syy yhteiskunnassamme yhä kasvavaan yksinäisyyteen  se, että itseään pitäisi osata jotenkin mainostaa? Työhaastatteluissa toki, kun hakijoita on muitakin ja vain yksi avoin työpaikka, mutta ollaanko me ihmiset sotkettu kaikkeen muuhunkin toistemme väliseen kanssakäymiseen tämä sama ilmiö? Pitäisi melkein osata laatia itsestään jokin  henkilökohtainen CV? Kun mietin, millainen oma tuollainen CV:ni olisi, niin se olisi tyyliin "kotona yksin viihtyvä, nilkuttava (välillä käyttää kyynärsauvoja), laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen harmaa hiirulainen, joka osaa kyllä laittaa ruokaa ja on aika hyvä kuuntelija". Eipä oikein kuulosta siltä, että tulisin valituksi :D 

Vierailija kirjoitti:

Lammas

Sun pitäis juhlia mun veljen kanssa, hän aina sanoo, ettei nauti juhlien järjestämisestä, kun ei ehdi jutella kenenkään kanssa :)

Minä taas tykkään molemmista: on ihana kun kymmeniä kokoontuu yhteiseen juhlaan. On myös ihana tavata kahden kesken ja jutella rauhassa

Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Ja varmasti viihtyisin juhlimassa veljesi kanssa! Musta on vähän surullista, jos joku ei halua tai uskalla tutustua muihin sen vuoksi, että on epävarma siitä, miten porukassa pitäisi olla tai mitä porukka odottaa. Kun on olemassa meitäkin, jotka eivät oikeastaan odota juuri mitään vaan jokainen kiva hetki toisen ihmisen kanssa on arvokas. Ei tarvitse vetää mitään roolia vaan voi olla ihan vaan oma itsensä. Tietenkään kaikkien kanssa ei nk kemiat osu yksiin, mutta jonkun "samanhenkisen" kanssa voi osuakin. Mä itse opin pakon edessä smalltalkin, kun firma päätti alkaa lähettää mut konferensseihin Yhdysvaltoihin. Ekalla kerralla oli vähän haastavaa, kun ei vielä tajunnut, että mitään, mitä sulle sanotaan, ei pidä ottaa todesta. Että siellä höpistään kaikenlaista ihan vaan kohteliaisuussyistä eikä suinkaan tarkoiteta sitä, mitä sanotaan. Seuraavalla kerralla sitten jo tajusin tämän ja lurittelin joutavia itsekin, vaikka suomalaisen "rehellisyys maan perii" -kasvatuksen saaneena se lurittelu tuntuikin aika typerältä. Ja tuntuu edelleen. Onneksi firma lähettää nyt nuoremmat konferensseihin ja mä saan olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

N64 tuossa edellä kirjoitti, että olisi varmaan helpompi ystävystyä,  jos olisi kasvanut "sisarusparvessa".

Hyvä pointti, enpä ole tullut tuota ajatelleeksi.  Saattaa osittain omalla kohdalla johtua tästä, että ystävystyn helposti, vaikka oikeastaan olen vähän ujo.

N64 kerroit, että teet piirakoiden lisäksi sämpylöitä. Minäkin innostuin ja tein kauraista peltileipää; hyvää on.

Mä ainakin uskon, että sisarusparvi helpottaa asiaa. Mulla on vain yksi sisko ja ikäeroa meillä yli 6 vuotta, joten ei me lapsena oltu toistemme kavereita. Siskonihan oli jo koulussa kun mä vasta opettelin käymään potalla. Vasta sitten, kun mä olin jo teini ja siskoni naimisissakin jo, oltiin vähän enemmän tekemisissä. Ja sitten vasta oikeastaan lähennyttiin, kun meidän esikoiset syntyivät samana vuonna ja muutama vuosi sen jälkeen mä muutin samaan rivitaloyhtiöön kuin missä siskoni perheineen jo asui. 

Sisarusprvea mulla ei siis ole ollut, mutta 1960-luvulla Helsingissä asuttiin aika pienissä asunnoissa. 65 m2 kolmiossa saattoi hyvinkin asua viisihenkinenkin perhe. Tästä seurasi, että kun ei ollut lapsilla omia huoneita ja asunnot oli muutenkin pieniä, kavereiden kanssa oltiin yleensä ulkona. Kerrostalossa, jossa lapsuuteni asuin, oli paljon eri ikäisiä lapsia ja koska oli aika harvinaista, että kenellekään pääsi sisälle leikkimään, niin oltiin sitten yks iso sopulilauma pihalla. Isommat lapset opetti pienemmille eri leikkien ja pelien säännöt ja joskus olivat ihan erotuomareinakin, kun huomasivat, että pienemmille oli tullut jotain nahinaa. Äidit olivat kotona siivoamassa, laittamassa ruokaa jne ja isät töissä. Ne jo kouluikäiset lapset, joilla äitikin oli töissä, olivat sitten ihan omine nokkineen koulupäivän jälkeen kotona. Ja ulkona.  Ei ollut vielä iltapäiväkerhoja tai muita vastaavia. Sisarusparvi siis korvautui ison kerrostalon lapsilaumalla. Talonmiestä toteltiin varmaan paremmin kuin omia vanhempia ja sehän sitten aikuisena ihmisenä piti tarvittaessa jöötä, jos meillä lapsilla alkoi mennä touhut ihan överiksi. 

Nro 9542: Uskoisin ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla on ystäviä, mutta ei muuta porukkaa kuin lähisukuni. Tai no työkaverit joo, mutta kun on jo 12 vuotta tehnyt etätöitä, niin työporukkaa tapaa harvemmin kuin kerran vuodessa. En viihdy isoissa porukoissa ja olen monesti miettinyt syytä tähän. Ja suurin syy lienee se, että kun olen toisen ihmisen seurassa, haluan kuulla ja nähdä hänet. Haluan olla toiselle ihmiselle aidosti läsnä eikä vain chillailla samassa tilassa. Isossa porukassa huomioni jakaantuu useampaan ihmiseen ja monesti myös useampaan keskusteluun. Vasemmalla korvalla yrittää kuunnella osan juttuja ja oikealla taas osan. Käytännössä siis käy niin, ettei kumpaakaan keskustelua kuuntele 100%:sti vaan vähän sieltä täältä. Suvun kanssa tämä ei haittaa, kun he nyt voivat  höpistä toistensa kanssa mitä haluavat ja mä voin halutessani olla vaikka omissa ajatuksissani. Tykkään tavata ystäviäni ihan kahdestaan. Just siksi, että silloin voin keskittyä juuri siihen ystävääni eikä mun tarvitse samaan aikaan jakaa huomiota muillekin. Ystäväni eivät edes tunne toisiaan, joten meillä ei ole mitään yhteisiä illanviettoja tms.  En edes kaipaa sellaisia.

Nykyisin usein odotetaan omaa aktiivisuutta, hyviä sosiaalisia taitoja, smalltalkin hallintaa jne. Se varmasti lisää epävarmuutta, jos ei kuulu niihin, joille puheripuli iskee välittömästi, kun tapaa toisen ihmisen. Ennen vanhaan hiljaisuudessa ei ollut mitään vikaa, mutta nykyisin tuntuu, että jokainen sekunti pitäisi täyttää puheensorinalla. Itse en pidä hiljaisia hetkiä lainkaan kiusallisena. Päinvastoin. Varsinkin ystävyyssuhteissa riittää vallan mainiosti, että ystävä on olemassa. Mun kahdella ystävilläni on molemmilla liikuntarajoitteita, joten ei me kovin usein tavata livenä. Vaikka mulla itsellänikin on, niin mä kuitenkin yleensä pystyn ihan kohtuullisen hyvin vaikkakin kivuliaasti kävelemään ja pystyn käyttämään julkisia kulkuvälineitä. Kumpikaan näistä ystävistäni ei pysty vaan tarvitsevat sitten jonkun tarjoamaan autokyydin tai invataksin. On aika lottovoitto löytää sellainen ystävyyssuhde, jossa kumpikin voi olla oma itsensä kaikkine vajavaisuuksineen  ja jossa kumpikin hyväksyy toisen erilaiset rajoitteet.