Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Lammas

Vanhempien asioista tuli mieleen siskoni. Isä kuoli ensin, 6v päästä äitini. Siskojen kanssa äiti saattohoidettiin kotona kotisairaalan kanssa viimeinen viikko. Sisko tuumasi: meiltä loppui vanhemmat kesken, nythän me tämä jo osattais :)

Sun siskosi pitäisi opiskella hoitoalalle ja mennä vanhustyöhön :D

Mun vanhemmat ei hyväksyneet yhtään minkäänlaista ulkopuolista apua yli vuoteen vaan se olin aina minä, jolle isä soitti. Ei koskaan mun siskolleni, vaikka hänkin asuu tässä samassa taloyhtiössä. Ja mulle siis isä soitti päivin ja öin. Vasta ihan viimeiset 3 viikkoa siellä oli kotihoito ja kotisairaala. Eli sen jälkeen, kun joku fiksu lääkäri viimein teki saattohoitopäätöksen. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka te yksineläjät, kaipaatteko ihmistä jakamaan elämäänne? Kärsittekö yksinäisyydestä? 

Tähän mun piti vastata jo eilen, mutta en ehtinyt. Ja nyt, kun ehdin, aloin miettiä, mitä oikeastaan tarkoitit. Ensin ajattelin sun tarkoittavan sinkkua/yksinasujaa, mutta et ehkä sittenkään tarkoittanut vaan sellaista, jolla ei ole elämässään yhtään ketään ihmisiä. Jos kuitenkin tarkoitit sinkkua/yksinasujaa, niin mulle riittää oikein hyvin ystävät jas muut läheiset ihmiset. Rupesin just laskemaan ja kesällä tulee 30 vuotta mun viimeisimmästä parisuhteestani. Silloinkin meilllä oli omat asunnot molemmilla, mutta 30:een vuoteen en siis ole edes seurustellut. Ei ole ollut aikaa eikä oikein mielenkiintoakaan. Nyt olisi jo aikaa, mutta mielenkiinto puuttuu edelleen.

Mä totesin jo silloin 30 vuotta sitten, että en ole lainkaan parisuhdeihminen. Olen huono tekemään kompromisseja yksityiselämässäni. Mulle kun kompromissi on ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta on kuitenkin edes jollain tavalla molempien mielestä siedettävä. Nuoruuden suhteissa mulle tuli aina tunne, että molemmat joutuvat aina vain tyytymään johonkin eikä kumpikaan saa koskaan sitä, mitä olisi oikeasti halunnut. Olisi pitänyt löytää joku, joka olisi halunnut samoja asioita kuin minäkin, mutta sellaista en koskaan tavannut. Täytyy tosin myöntää, että en nyt erityisemmin etsinytkään. Ja kuten joitain päiviä sitten ketjussa kerroinkin, mun vanhempieni vuosisadan rakkaustarina oli mulle se parisuhdemalli, jollaisen olisin halunnut, mutta en ollut prinsessa kenellekään eikä kukaan ollut prinssi mulle. Joten se siitä. 

Yksinäisyyttä olen tuntenut hyvin harvoin. Elämä kouli musta jo nuorena vahvan ja kun kasarin alkupuolilla lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, musta ikäänkuin vahingossa tuli kaikkien muiden tuki ja turva. Silloinkin, kun mulle itselleni tapahtui jotain ikävää tai vakavaa, mä olin se, joka lohdutti muita, koska he olivat niin huolissaan, suruissaan ja kauhuissaan siitä, mitä mulle oli tapahtunut. Äidin muistisairauden yhdessä vaiheessa tunsin suorastaan ahdistavaa yksinäisyyttä. Olisin toivonut, että joku muukin olisi edes vähän jakanut sitä taakkaa, mikä mun - entisen sairaanhoitajan - niskaan oli kaadettu. Mutta kun puhuin asiasta läheisilleni, olisin saanut enemmän ymmärrystä puhumalla kissalleni. Tai no kissallenihan mä sitten lopulta puhuinkin. Mä olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja mä en koe yksinäisyyttä sen vuoksi, että kukaan ei kuuntelisi mua (koska mun kissani ja myös koirani kyllä AINA kuuntelee) vaan siitä, että kukaan ei tee yhtään mitään vaan olettaa, että mä teen edelleen aivan kaiken. 

Mun sisko jäi nyt vuodenvaihteessa vihdoin ja viimein pois työelämästä. Sanoinkin hänelle tammikuun alussa, että koska mä huolehdin äidin, sä saat huolehtia isän. Mä en enää "laita sairaanhoitajan lakkia päähäni" eli tästä päivästä lähtien unohdan aivan kaiken, mitä sairaanhoitajan koulutuksesta ja työstäni aikoinaan opin. Siskoni oli hetken aikaa ihan häkeltynyt, että joutuuko hän - siis jos isän kunto huononee - hoitamaan kaiken saman, mitä mä hoidin äidin osalta. Ja mä sanoin, että joo, koska tästä lähtien mä olen vaan koodari. Siskoni kyllä lopulta hyväksyi ajatuksen ja isähän on edelleen ihan ok kunnossa ikäisekseen (täyttää tänä vuonna 96) . 

Pienenpieni kerrostaloyksiö Otaniemen teekkarikylässä vuonna 1952. 

Poliitikko. Yleensäkin henkilö, joka pelkää joutuvansa myöhemmin tavalla tai toisella vastuuseen siitä, mitä on sanonut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

EIHÄN KUKAAN VOI KÄVELLÄ MINKÄÄN LEIKKAUKSEN JÄLKEEN OLETTEKO HULLUJA. 

Mene sanomaan tuo niihin sairaaloihin, joissa tehdään päiväkirurgisia leikkauksia. Tiesitkö, että sektion jälkeenkin potkitaan ylös saman tien, kun puudutus on loppunu.

Myös polven tekonivelleikkauksen jälkeen noustaan sängystä ylös ja lähdetään kävelemään heti, kun puudutus on loppunut. Useimmiten jo pari tuntia heräämöstä osastolle pääsyn jälkeen.