Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 118: "Aloittajan mies tekee kymmentuntista työpäivää.  Aloittaja nytkin työaikana kirjoittaa nettiin, hänellä on työ jossa voi hakea työaikana tietoja. Esim omia lapsiani en koskaan häiritse työaikana, tosin eivöt tee liukuhihnatyötä jossa ei edes voi muuta tehdä, mutta jo kokoukset, tiimsit ym.  luentoja,   joista työpäivät koostuvat. "

Aloittajan miehelllä on kuitenkin vuorokaudessa vielä 14 tuntia, jolloin ei ole töissä. Lisäksi vapaapäivät. Kyse on kuitenkin HÄNEN vanhemmistaan,ei vaimonsa vanhemmista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nukuin ihmeen hyvin, olen varmaan henkisesti jo niin väsynyt. Itkua tuli jo heti aamusta, tämä yksinäisyys kun ei ole ketään minulla. Joudan pois.  

Sä et osaa olla kiitollinen edes yöunista. On siunaus, että saat nukuttua. Moni ei saa. 

Tee kunnon vanhanaikaista ruumiillista työtä, kuten ojan kaivuu, kasvimaan kääntö, tamppaa myös  matot tai hakkaa edes halot ensi talveksi, niin jokohan nukut.

Ei välttämättä, jos valvomisen syy on kivut. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta nyt ei ole "liikaa vaadittu"  jos aloitraja miehineen ottaa selvää asioista minkälaisia palveluja vanhuksille tarjotaan. Jos ovat jo vanhuksia.  Ottaa selvää esim palvelubusseista jotka hakevat kotiovelta asioille.  Ruoan kotiinkuljetus,  auttavat siirtämään laskut suoraveloitukselle.   Siivoamisen ostamisesta jne.   Kasata selkeä luettelo kotiin numeroista, tuossa kampaajanne, tuossa taksi, kodinkonehuolto, huoltomies, isännöitsijä jne.

En ymmärrä jankutusta ikkunanpesusta, yksi soitto siivousliikkeeseen ja ajan sopiminen.  En tarvitse siihen lapsiani saati miniöitä.

Muuten ihan samaa mieltä, mutta aloittajan mies osaa varmaan itsekin ottaa selvää em asioista. Ei siihen vaimoa tarvita avuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tollaset sukulaiskolhoosit on naisille aina ansa! Lisää työtä ja vaivaa. No, jokainen tekee elämässään mitä tekee.

Tässä on vielä sellainen sudenkuoppa, että kun kerran alkaa jotain pientä asiaa hoitamaan ja auttamaan niin kohta siitä on yksin vastuussa koko hommasta. 

Kun alkaa käymään vanhukselle kaupassa ja hoitamaan juoksevaa asioita, niin kohta alkaa vaatimukset kasvamaan ja kohdellaan kuin maksettua työntekijää. Joko autettavat itse tai  sukulaiset kauempaa alkavat ohjeistaa ja esittää toivomuksiaan: Liisa ja Matti voisivat tämänkin hoitaa kun siinä ovat mummua ja pappaa lähellä ja käyvät muutenkin siellä auttelemassa. Ei kai siitä nyt tarvitse ulkopuoliselle maksaa, kai Liisa ikkunat pesasee, pikkuhomma. Kai Liisa ja Matti voivat tehdä sitä ja tätä, pikkuhomma, kerran viikossa vain, päivittäin vilkaisee, pikkuhomma. Pikkuhomma toisensa perää

NIIIIIIIN samaa mieltä. Ja tarkoitan just tuota sudenkuoppaa. Mulla ei onneksi ole appivanhempia, mutta omissakin vanhemmissa on ollut riittävästi tekemistä. On ihan ok, että auttelee. Ensin 1-2 kertaa vuodessa. Tottakai, tietenkin auttaa. Sitten vähän myöhemmin 1-2 kertaa kuukaudessa. Sekin on vielä ihan ok, kun kerran lähekkäin asutaan. Sen jälkeen 1-2 kertaa viikossa ja se alkaa jo jonkin verran tuntua omassa arjessa. Sitten 1-2 kertaa päivässä ja lopulta 1-2 kertaa päivällä, 1-2 kertaa illalla ja 1-2 kertaa yöllä. Ja tietenkin kaikkien mielestä sinä, juuri SINÄ eikä kukaan , olet paras auttamaan, koska olet aina ennenkin auttanut. 

Pitkis...ystävistä. Sun vanhempasi vaikuttavat olevan aika samanlaisia kuin omanikin. Mun äidilläkään ei ollut kuin yksi ystävä ja kun tämä aikoinaan joutui hoivakotiin, ei ollut sitten sitä yhtäkään. Isäni ystävyyssuhteet ovat aina liittyneet tavalla tai toisella työelämään. Sukulaiset oli sitten ne ihmiset, joiden seurassa halusivat viettää aikaa. Mutta ei heidänkään kanssaan kovin usein. 1-2 kertaa vuodessa tai jopa harvemmin riitti.  Paitsi sitten siskoni ja minä, joita varsinkin äitini olisi halunnut tavata vaikka joka ainoa päivä.  

On selvää, että jos elää lähes 100-vuotiaaksi, ystävät, sisarukset ja serkut on todennäköisesti haudassa jo kauan ennenkuin itse on. Mutta jos jo seitsemänkymppisenä seuraksi kelpaa lähinnä vain omat lapset, niin mielestäni se on vähän kohtuutonta lapsiaan kohtaan. Itse pyrin siihen, että mulla on oman ikäisiäni ystäviä ja kavereita nyt vielä iäkkäämpänäkin. Lapsiani tapaan silloin, kun heille sopii, mutta en oleta, että he olisivat mun "ystäviäni"