Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Kun koittaa aika jäädä eläkkeelle, huomaa moni painivansa samojen asioiden kanssa, kuin ap. Yht'äkkiä kukaan ei tarvitse, mitään ei tarvitse tehdä, kello ei soi, aamusta tulee ilta. Se on monelle todella kova paikka, eikä siihen oikeasti ole varautunut.

Moni täällä puhui vapaaehtoistyöstä. Sitä minäkin ap:lle suosittelisin, kuten myös eläkeläisten yhdistyksiä sekä kansalaisopistoa.

Elämä alkaa ehkä sujua mukavammin, kun siihen saa lisättyä rutiineja - ihan yhden kerrallansa.

Tsemppiä. 

Minäkin uskon, että monen kohdalla käy noin. Silloin olisi hyvä pohtia, mikä on eläkkeellä olon ongelmista suurin. Tekemisen puute, seuran puute vai tarpeettomuuden tunne? Vai jokin muu? Ja sen mukaan sitten aloittaa korjaamaan tilannetta. Vapaaehtoistyö on sikäli hyvä, että se korjaa nuo kaikki ongelmat. On tekemistä, on seuraa ja sua tarvitaan. 

Vierailija kirjoitti:

No ei ne luvat mitään monimutkaisia ole.

Ja on tehty kansalaisaloitteita jos vain etsii

Ei luvat monimutkaisia olekaan, mutta ei kannata järjestää mielenosoituksia ilman lupaa. Ellei sitten halua saada sakkoja/joutua putkaan. 

Tuollaisen yhteistoimintajutun perustaminen on ihan laillista. Siitä vaan perustamaan. Kannattaa kuitenkin selvittää, mitä pitää tehdä ensin, kun haluaa järjestää mielenosoituksen. Eli millaiset luvat siihen pitää hakea. 

Alin eläkeikäni tulee täyteen vasta reilun vuoden päästä, mutta jään pois työelämästä jo syyskuun alussa eli 11 kk aikaisemmin. Ei siis ole vielä kokemusta eläkkeellä olemisesta. Kiinnitin huomioni aloituksessa lauseeseen: "Viimeiset 10 v työelämään täysillä panostaen". Voin hyvin kuvitella, että kun täysillä panostaminen loppuu kuin seinään, tilanne on aika uusi ja erilainen.

Mä olen jo yli 2 vuoden ajan tehnyt vain 3-päiväistä työviikkoa. Eräänlainen pehmeä lasku eläkepäiviin. Sekä taloudellisesti että ajankäytön suhteen. Mitä pidempään olen tehnyt osa-aikaista, sitä enemmän olen keksinyt kaikenlaista kivaa tekemistä ja sitä enemmän ne kolmekin työpäivää viikossa on alkanut haitata muuta elämää.  Kaveripiiristä yks sun toinen on eläköitynyt ja heillä olisi aikaa tavata päivisin, mutta mä sitten joudun sanomaan, että se päivä ei käy, koska olen töissä.

4 vapaapäivää viikossa on kuitenkin mahdollistanut sen, että olen voinut vähitellen alkaa tekemään kaikenlaisia juttuja, joihin 2 vapaapäivää ei riittäisi. Pikkuremonttia, nikkarointia, puutarhanhoitoa, käsitöitä jne. Olen tehnyt yli 12 vuotta etätöitä, mutta työhuoneeni on ollut remontissa jo yli 8 vuotta. Työpöytäni on siis ollut makuuhuoneessa. Yks ystäväni kerran nauroi, että saat sen työhuoneen valmiiksi sitten eläkkeellä. Oikeassahan hän oli eikä siitä huoneesta nyt enää tule työntekoa varten huonetta vaan harrastushuone. Läppärin ja näyttöjen sijasta työpöydälle tuleekin ompelukone ja huoneen nurkkaan sovitusnukke. Aikoinaan ompelin lähes kaikki lasten ja omat vaatteeni itse, mutta muutamaan vuosikymmeneen en ole ommellut yhtään mitään. Aion myös hankkia uudet öljyvärit ja maalausalustoja sekä maalaustelineen. 

Kunhan saan kaikki kotiprojektit tehtyä, alan katsoa jotain sopivaa vapaaehtoistyötä. Lisäksi haluan etsiä kaiken tiedon, mitä syvänmerenhaudoista on olemassa. Ne ovat kiinnostaneet mua aina, mutta aina on ollut - ainakin olevinaan - jotain kiireellisempääkn tekemistä. En usko, että mulle tulee olemaan liian tylsää ja sopiva määrä tylsyyttä taas lisää mielikuvitusta ja luovuutta. Toistaiseksi on käynyt niin, että mitä enemmän teen kaikenlaista, sitä enemmän siinä tehdessäni keksin, mitä muutakin voisin tehdä. Kirjoitan kaikki ideani ylös ja mulla onkin jo aika pitkä todo-lista. 

Vierailija kirjoitti:

Muistisairaat ovat yksilöitä. Muutaman äreän vänkääjän tiedän. Sitten naapurustossa asui iloinen vaari. Joka kerta kysyi koirani nimeä pari kertaa. Yritin vastata, kuin ensimmäiseen kysymykseen uutena asiana. Mutta varmasti vaimolla joskus vähän raskasta, kun pitää samoja asioita moneen kertaan kärsivällisesti kertoa.

Muistisairaat nimenomaan on yksilöitä. Kun äitini muistisairaus alkoi, niin eihän se alussa mulle tai siskolleni ikinä ärissyt. Mutta isälleni ärisi. Äiti halusi lähteä "kotiin" ja kun isä alkoi estelemään, niin siitähän sitten kahden yli ysikymppisen välille syntyi oikein kunnon riita. Ja isä soitti mulle, että tule äkkiä tänne. Isä siis oli fyysiseltä kunnoltaan paljon huonompi kuin äiti eli ei äidin olisi tarvinnut kuin motata kerran nyrkillä isää naamaan ja isä olisi maannut selällään lattialla. Ja kun sitten juoksin sinne, niin mulle äiti oli aina tosi ihana ja mitään ongelmaa ei hänen mielestään ollut yhtään missään. Koska ei enää muistanut, että vain hetkeä aikaisemmin oli ollut napit vastakkain isän kanssa. Jouduin aina istumaan siellä pitkään, koska tiesin, että jossain vaiheessa äidiltä tulee taas se "no minäpä lähden tästä nyt kotiin" ja jos en olisi ollut valmiiksi paikalla, isä olisi joutunut soittamaan mulle taas uudestaan.Äiti oli suloinen, söpö ja herttainen vanhus tasan niin kauan, kun kaikki meni hänen mielihalujensa mukaan. Sitten kun ei enää ollut, olikin jo piru irti.