Reipas ja tunnollinen lammas

Koska negatiivisuus nyt ei ainakaan paranna mahdollisuuksia selvitä syövästä eikä tee loppuelämästäkään yhtään sen mukavampaa. 

Vierailija kirjoitti:

Voi Lammas, on sulla nyt murhetta murheen perään. Useinhan ne huolet jotenkin tuppaa kasautumaan.

Mietin just, että muutaman kuukauden sisään kaksi minua nuorempaa ihmistä kuollut. Toinen oli läheinen ystävä lukioaikaan, toinen läheinen serkku. Kyllä vakavaksi vetää, eihän sitä elinpäiviään tiedä ennakkoon - kukaan. Yritän keskittyä hyvään ja muistaa nauttia elämästä.

Muistathan sinäkin pitää itsestäsi huolta, tuo unettomuuskin saattaa korostua huolehtiessa.

Doris

Kiitos <3  Joskus surut ja menetykset kasautuu. Kun mun kuopus aikoinaan syntyi, ehdin nauttia uudesta vauvasta vain 3 kk, kun mun siskoni mies (joka oli mulle kuin isoveli) sairastui syöpään. Mä olin heille silloin tukena ja hoidin kaikki päivät myös heidän poikaansakin. Mulla oli silloin hyvä ystävä, joka taas oli mulle tukena. Diagnoosista meni 4kk ja siskoni mies kuoli. 2 kk siskoni miehen hautajaisten jälkeen sain kuulla, että juuri tämä ystäväni oli sairastunut leukemiaan. Sellaiseen, jossa paranemisennuste kuitenkin oli 80%, mutta hän kuului niihin 20%:iin, jotka ei selvinneet. 2 kk ja ystävänikin oli poissa. Joten en kauheesti ehtinyt nauttia kuopuksen vauva-ajasta. Vaan sellaista elämä on. 

Hyvä puoli tässä kuitenkin on, että ystäväni, joka on sairaalassa, pääsee jo itse istumaan sängyn reunalle. Siellä on kesälomittajana fyssari, joka käy joka arkipäivä kuntouttamassa. Viikon päästä palaa se vakituinen lomalta ja ystäväni eilen sanoi, että jos se edelleenkin käy vaan kurkkaamassa ovelta, niin sitten hän soittaa sille yksityiselle fyssarille, jonka käynnit lupasin maksaa. On sen verran edistynyt kuitenkin nyt, että enää ei halua ottaa yhtään tapakkia. Huumoriakin meiltä onneksi löytyy. Eilen naurettiin, että nyt me voidaan muodostaa arpikerho. Hänellä, hänen miehellään ja mulla on noin 30 cm pitkä arpi vatsassa. Hänen miehellään oli siis just sama munuaisvaltimorepeämä muutama vuosi sitten kuin mullakin ja kuuluu niihin harvoihin, jotka sellaisesta on selvinnyt hengissä. Ystävälläni oli toinen juttu, mutta myös sellainen, että hengenlähtö oli lähellä. 

Kaksi 4h päivässä töitä tekevää tulee työnantajalle kalliimmaksi kuin yksi 8h päivässä tekevä. Ja kuten ketjussa jo todettu, niin on töitä, joissa ei voi lennosta (esim kesken palaverin, kesken leikkauksen, kesken lennon jne) vaihtaa työntekijää. Mutta jotain sellaista mallia voisi kyllä kehittää, missä tylnantajalle olisi järkevää alkaa vähentää eläkeikää lähestyvän töitä ja samalla palkata tilalle toinen, joka pikkuhiljaa eläkkeelle lähtijän kanssa samaan aikaan töissä ollessaan alkaa opetella sen lähtijän töitä. Mulla on tällainen työpaikka ja olen reilussa kahdessa vuodessa voinut siirtää suunnilleen kaiken osaamisen, mitä mulle vuosikymmenten aikana on kertynyt, nuoremmille. Ja tehnyt siis itse enää vain 3-päiväistä työviikkoa. Nyt vielä homma on mennyt niin hyvin, että voinkin lähteä  oloneuvokseksi jo 11 kk ennenkuin alin eläkeikä tulee täyteen. Tällainenkaan ei tietenkään toimi, jos sille eläkeikää lähestyvälle ne viimeiset työvuodet on eläkkeen kertymisen kannalta tärkeitä. 

Nro 513: "Höpö höpö. Aina se "kipinä" on pitänyt olla, että jostakin kiinnostuu. Suurin osa on vain niitä ystäviä/tuttavia, sitten joihinkin tuntee sitä käsittämätöntä vetoa. Näin on aina ollut, myös  70-luvulla. 

Itse olen jo vanhempi ihminen ja oikeasti koko elämän aikana on ollut vain pari miestä, jotka on kiinnostaneet siinä mielessä, että heidän kanssaan olisi voinut ajatella jotkin parisuhdetta. 

Niitä oikeita tulee varmaan aika harvoin vastaan itse kullekin, vaikka paljon ihmisiä elämänsä aikana tapaakin. 

Ja vaikka toinen olisi kuinka "kiva" se ei riitä, jos ei sitä kipinää ole. Kaveriski sitä sitten vaan jäädään. Oikeat ystävät edes ole mitään "vaan" vaan  tärkeitä asioita elämässä. "

Juuri näin. Ja miestenkin kannattaisi ajatella asiaa niin, että on pelkästään hyvä, jos tyttöystävä/vaimo ei tunne kipinää jokaiseen tai edes joka toiseen vastaantulevaan mieheen. 

Sadepäivä. Nukuin ihan älyttömän huonosti viime yönä. Valvoin puoli yhdestä neljään. Sitten taas hetkeksi nukahdin, kunnes piti lähteä viemään koiraa aamulenkille. Väsyttää ja muutenkin mieli matalalla. Kävin eilen katsomassa ex-anoppia sairaalassa. En tiedä, oliko hän enää tajuissaan tai kuuliko enää mitään, mutta juttelin siinä reilun puolituntia ja pidin kädestä kiinni. Lähteissäni vielä halasin, annoin suukon otsalle, toivotin hyvää taivasmatkaa ja pyysin kertomaan terveisiä "Matille". "Matti " siis hänen miehensä, joka kuoli vuosi sitten.  Ilta meni sitten viestitellessä exän ja hänen siskonsa kanssa. Lääkärit oli jo eilen päivällä sanoneet, että kyse on todennäköisesti enää tunneista, korkeintaan parista päivästä.  Vaikka suhtaudunkin kuolemaan aika rauhallisesti, kyllähän se silti pistää miettimään, että kohta tämäkin ihminen on poissa. Ja tulee muistoja mieleen. Miten kuopus just kävelemään oppineena lähti mummolan pihalla loivassa alamäessä juoksemaan ja syöksyi pää edellä viinimarjapensaaseen. Kävin myös pikaisesti katsomassa ystävääni toisella osastolla ja hän on jo jonkin verran onneksi edistynyt kuntoutumisessa. 

Jätin eilen illalla sytostaatit pistämättä. Huomenna tulee eläinlääkäri kotikäynnille ja pitää tänään siirrellä olohuoneesta remppakamoja ja nikkarointijuttuja pois tieltä. Ja imuroida. Soitin aamulla isälle, että tulenkin vasta huomenna kahville. Sitten soittikin toinen ystäväni ja kertoi  huonoja uutisia omasta terveydestään. Että ei tämä muille tukena oleminen taida loppua vieläkään. Mietin, että jos pitäisin ensi viikon kokonaan vapaata. Mietin myös, että pitäisiköhän mennä ex-anopin hautajaisiin. Viime vuonna en ollut ex-apen hautajaisissa, koska mun äiti oli just silloin saattohoidossa kotona. Tiedän kyllä, että sekä exä, siskonsa ja tietty mun oma poikani arvostaisi kovin, jos tulisin.