pulu
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Kaksi samanlaista raivotarta, ja aloittaja on itse lasta kohtaan väkivaltainen ja aggressiivinen. Nolla pistettä molemmille äityleille.
Lasta kohtaan väkivaltainen? Siinä vaiheessa kun tivasi, että miksi kouluikäinen poika potki 5-vuotiasta tyttöä, vai työnsi pojan kauemmas lapsensa luota kiusaamasta? Tietysti kolikolla on kaksi puolta, mutta jos asia meni näin kuin ap kertoi, niin en allekirjoita väitettäsi.
Minulla on kyllä monia sellaisia tilanteita joita jälkikäteen olen ajatellut että elämänkevät, esim. norovirusta sairastaessani kuivuin todella pahasti, ja ambulanssi tuli hakemaan minua tiputukseen sen jälkeen kun tajuni oli mennyt jo pari kertaa (ykköstyypin diabeetikoille se oli erityisen vaarallinen tila). Makasin alastomana kirjaimellisesti onsennukseni keskellä (en ollut ehtinyt vessaan viimeisellä kerralla) ja kun ensihoitaja nosti minut ylös pyörätuoliin, järkyttävä ryöpsähdys ripulia räjähti ja lorahti hoitajaparan käsille, jaloille ja vaatteille. Siinä hetkessä olin jo niin hämärän mailla ettei hävettänyt laisinkaan, jälkikäteen ajattelin että voi reppanaa.
Kaikesta noloimmalta on kuitenkin tuntunut se, kun viidennellä luokalla ollessani olin ainoa, joka ei saanut kutsua luokkalaiseni "Pommisynttäreille", muistan vieläkin noiden kutsujen nimen ja kutsukortin ulkonäön. Kun ihmettelin, mitä nuo pulpetteihin jaetut kortit olivat ja minne Aleksin juhliin kaikki sanovat menevänsä perjantaina, niin se porukan ilme ja kiusaantuneisuus oli jäätävää ja ikimuistettavaa. Sain lopulta luvan tulla kutsuille, kun olin täysin viattomana ihmetellyt että miksi olin ainoa kutsumaton. Teron vanhemmat sanoivat että olivat ajatelleet, etten minä varmaan haluaisi tulla juhliin kun en ole sellaista juhlijatyyppiä. Huoh, harmittaa vieläkin että menin paikan päälle ja vein hienon lahjankin synttärisankarille, vaikka kaikki tiesivät, kuka säälistä kutsun saanut vieras oli. Mutta toisaalta, ehkä se osoitti luonnetta kun menin silti sinne. Tiedä häntä.
Toinen todella nolo tilanne ajoittuu kuudennelle luokalle, kun olimme leirikoulussa. Minä istuin lukemassa Aku Ankkaa leiritalon olohuoneessa kun yhtäkkiä luokkamme suosituin poika tulee nauraen ja naama punastellen luokseni ja oven takana hihittelevät luokkalaiseni kuvaavat kännyköillään tilannetta, kun tämä poika sanoo minulle että "Sä olet, Puluparka, tosi nätti" ja sitten ryntää muiden luokse. Kuulin kuinka he sanoivat että miten äijä kehtasi tehdä ton, toi vaati jo pokkaa ja hatunnosto sulle. Hetken aikaa luulin että poika oli tarkoittanut sitä, ehkä hän oli aina pitänyt minua nättinä mutta että täällä muut saivat hänet rohkaistuksi sanomaan sen. Tipuin pilvilinnoista samana iltana kun opettaja tuli tätä poikaa taluttaen huoneeseeni ja sanoi "Kuulin että täällä oli leikitty pullonpyöritystä ja että sua kiusattiin täällä. Topias, pyydä anteeksi." ja selvisi siis että tehtävänä oli mennä kehumaan minua nätiksi muiden katsoessa. Tämän jälkeen Topias pyysi anteeksi ja heti lähdettyään seinän takana alkoi kälätys: "Siis se meni valittamaan itse opettajalle, vitun nolo" yms. Ja kyseessä oli ruokalan kokki, joka oli mennyt kertomaan opettajalle, en minä, sillä minähän edelleen luulin että se oli aito, joskin kömpelö kehu. Tuo on yksi elämäni noloimmista hetkistä.
Tunnustaisin läheisilleni olevani panseksuaali. Kauheasti muuta ei nyt tule mieleen, on tietysti asioita joita haluaisin tehdä mutta joita en tee, ne vain johtuvat muista syistä kuin uskaltamisen puutteesta, esim. taloudellisista, aikataulullisista, terveydentilaa tai elämäntilannetta koskevista syistä.
En osaa perustella, miksi papukaijat, kanit, koirat, hevoset ja delfiinit ovat silmissäni arvokkaampia ja tärkeämpiä kuin hiiret, hyttyset, marakatit, porsaat, lehmät tai kalat. Se ei ole järjellä varmaankaan edes perusteltavissa vaan enemmän tunnepuolta, eli se, mikä eläin on sydäntä lähellä, tuntuu arvokkaammalta kuin se laji mikä taas ei kiinnosta muuten.
No minulla ei ole ensimmäistäkään.