pulu

Vierailija kirjoitti:

Nämä ihmiset jotka voisivat elää vaikka kuinka paljon, eivät tajua sitä tuskaa pahaa olo ja väsymystä elämään kun ei ole enään mitään toivoa. On ainoastaan se toive että kuolee yön aikana pois. Kaikki päivät ovat pelottavia, yksinäisiä, epätoivoisia.

Äläpä sano. Minun ainoa voimanlähteeni oli 14-vuotiaana se suunnitelma, että kun täytän 18 vuotta, menen heti ostamaan Alkosta pullon viinaa, juon sen jonain pakkasyönä ja palellun kuoliaaksi ulos lumeen. Se oli ainoa itsemurhakeino, jonka uskoin uskaltavani tehdä. En ajatellut elämääni tuota päivää pidemmälle, sillä sairastin diagnosoitua vaikeaa masennusta enkä nähnyt mitään toivoa paremmasta tulevaisuudessa, hyvä kun jaksoin hengittää ja ylipäätään vain olla. Masennukseni hiljalleen parantui koulukiusaamisen loputtua, ja nyt olen 22-vuotias ja onnellinen siitä, että tuo 3 pitkää vuotta lohtua minulle tuonut suunnitelma ei toteutunut.

Riippuu niin täysin siitä, millaista elämäni vanhana on. Jos se on mieluista, niin maximi-ikä minulle, kiitos, siis jopa jotain 120 vuoden paikkeilla, valitettavasti en todennäköisesti tule sairauksieni takia näkemään edes yhdeksänkymppisiäni. Jos vanhuuteni olisi hyvin epämiellyttävää, niin sitten soisin elämäni jatkuvan siihen saakka, kunnes olen ikään kuin kyllästynyt siihen itse.

Minä ja mummuni. Sairastuin masennukseen järkyttävän voimakkaan ja jatkuvan kuolemanpelon vuoksi 13-vuotiaana, valvoin yöni hikoillen, vavisten kuin horkassa ja miettien kuolemaa niin, että menetin kokonaan elämäniloni. Jokaisen onnellisen hetken pilasi äkkiä tietoisuus kuolemasta ja sen väistämättömyydestä; "Miksi minä tästä tunnen iloa kun kuolen kumminkin?" Pelkäsin kuoleman tuottamaa fyysistä kipua, sen lopullisuutta, sitä mikä odottaa rajan takana, läheisten poismenoa ja lopulta itse pelkoa. En tiedä mistä se kaikki tuli, mutta noin 19-vuotiaana hiljalleen tämä kaikki hävisi ja tilalle syntyikin täysin kannatteleva, rauhallinen, hyväksyvä ja realistinen tietoisuus kuolemasta, niin omasta kuin muidenkin. Olen kyllä uskovainen tätä nykyä, sillä voi tietysti olla jotain vaikutusta asiaan. Mummuni on täysin samanlainen kuoleman suhteen, uskovainen hän tosin ei ole.

Suomalaisen aksentin kuulumisen häpeämistä englantia tai muuta kieltä puhuessa, vaikka se on täysin normaalia, ja sen sijaan jotain ranskalaista aksenttia, no, jos nyt ei ihailla niin ainakin se hyväksytään ihan muitta mutkitta. Suomalaiset puhuvat pääosin todella, todella hyvää englantia verrattuna lukuisiin muihin maihin. Esimerkiksi vaikka nyt tuohon Ranskaan

Suomalainen pyytää anteeksi, jos vaikka hänen ranteensa osuu edessä jonossa seisovan käteen. Sama juttu, jos suomalainen puhuu vahingossa väärälle ihmiselle, siis vaikka kaupassa luulee miehensä tulevan perässään ja sanoo että Raimo, ostetaanko tomaatteja? Ja sitten siellä onkin joku muu henkilö, niin nolo anteeksipyyntö on tietysti paikallaan.

En omista yksiäkään, nukun siis alasti.