pulu

Thorin Tammikilpeä panisin niin että taju lähtee. Aragorn saisi tulla mukaan jos haluaisi, Boromirin kanssa voisin ekaksi lämmitellä.

Ei nyt ehkä ihan sama mittakaava, mutta minä olen esiintynyt alasti eräässä näytelmässä. Se oli kohtaus, jossa roolihahmoni erehtyy rakastavaisestaan pimeässä sänkyyn mennessään hääyönä ja tajutessaan tämän, karkaa lammelle ja laulaa viimeisen laulunsa rannalla alastomana ja hukuttautuu. Se oli harjoituksissa välillä hupaisaa, että kaikilla muilla näyttelijöillä oli valtavat turkisvaatteet ja -viitat, saappaat ja karvalakit mutta minä hengailen ennen loppukohtausta kylpytakki päällä ja villasukat jalassa, mutta ei se tuntunut nololta ollenkaan olla siellä lavalla.

Minä en näistä asioista tiedä mitään, mutta tuntuu hassulta, että Suomessa, todellisessa korpi- ja erämaassa, johon on aina vahvasti kuulunut metsän eläimet kansantaruissa, ruoissa, sisustuksessa, vaatetuksessa, kirjallisuudessa, muinaisuskonnoissa ja koruissa, piipitetään varoitusta menemään ympäri maata kun jossain näkyy karhu.

mussukka_ kirjoitti:

pulutossu kirjoitti:

Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?

Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.

Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sä olet kaunis ja hän kysyi kihloihin. Te olette yhdessä kasvaneet aikuiseen parisuhteeseen.

Voithan sä toteuttaa tuon Pyynikki jutun. Tykkäisitte molemmat. :)

Heh, kiitos positiivisesta viestistäsi, ehkäpä vielä joskus tosiaantoteutan tuon Pyynikin reissun

😄

Hienoa, että jotkut panostavat kosintaan täysillä. Minulla on niin älyttömän tylsä ja typerä kosintatarina, että jopa mieheni on unohtanut, miten ja missä ja milloin hän edes kosi, vaikka oli tilanteessa täysin vesiselvä. Olin pukenut päälleni vähän hienompaa vaatetta valmistumisjuhlaa varten, tulin kysymään mieheltä että no, miltä näytän? Mies kääntyi, katsoi ja sanoi että näytät niin kauniilta, aikuiselta naiselta. Mun on nyt pakko kysyä, että mennäänkö kihloihin?

Jälkikäteen on ärsyttänyt, että vastasin myöntävästi, koska kumpikaan ei olisi ollut vielä valmis naimisiin ja sekin ilmenee tuosta kysymyksestä, miten mieheni sen kysyi; ei naimisiin, vaan kihloihin. No, menin hämilleni ja sanoin, että mikä jottei. Seuraavana päivänä menimme sormuskauppaan, ostimme omilla rahoillamme sormukset joista omani hukkasin kolme päivää niiden saamisen jälkeen. Tajusin sitten joskus, että mieheni kaikkien odotusten ja järjen vastaisesti oli halunnut vain teinikihlat, voi elämä miten noloa. Minä en ostanut uutta sormusta enkä sanonut kenellekään uudelle tuttavuudelle olevamme "kihloissa". Hävetti ottaa vastaan sukulaisten onnittelujakin.

Tästä 4 vuotta eteenpäin voin oikeasti sanoa olevamme, se kosinnan hetki vain on melkoisen häilyvä. Vihkivuosi on päätetty ja nyt sentään olisi jotain syytä pitää sitä sormusta, mutta en halua sitä, en näe sitä tarpeellisena minulle. Miehellä on yhä se sama sormus kuin 4 vuotta sitten ns. kosiessaan. Sen merkitys on kuitenkin onneksi muuttunut matkan varrella sellaiseksi kuin sen alun perin on tarkoitettukin olevan. Huvittavaa tosiaan on se, että mies ei itse muista tuosta juuri mitään, eipä siinä paljoa muistettavaa ole. Luulen, että hänelle tuli paniikki, koska sanoin pitäväni kosintaa ihan kumman tahansa puoliskon mahdollisena hoitaa, ja että jos minä kosisin miestäni, tekisin sen Pyynikin näkötornilla, mihin hän vei minut vuokratulla moottoripyörällä ensimmäisenä yhteisenä kesäpäivänämme, kun sanoin pitäväni prätkistä. Hän totesi siihen että se on miehen tehtävä ja kai luuli että olen ihan lähiaikoina kosaisemassa häntä. No, onneksi on tässä yhteisiä, mieleen painuneita hetkiä vuosien varrelta taskussa, mutta jos joku kysyy että miten meidän kosintamme tapahtui, vastaan että me vain sovimme siitä...