Minä olen vaan niin hyvä

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse kyllästynyt siihen, että aikuisenakin vielä tuntuu, että kavereilta pitää sietää nakkelua ja kiukuttelua. Joskus 25v katkaisin välit isoon kaveriporukkaan, kun siellä oli aina joku draama menossa. Kahdelle ihmiselle olin kiukuttelun ja mustamaalaamisen kohde, koska heidän ihastuksensa kohde ihastui minuun. Itse en ollut tästä herrasta kiinnostunut, mutta puoli vuotta sain sietää näiden kahden naisen silmille hyppelyä. Muut kaverit seurasivat vierestä, kun mua haukuttiin päin naamaa ja selän takana. Lopulta katkaisin välit, koska sanalla sanoen kyllästyin ja hämmästyin suuresti, kun nämä kiukuttelevat naiset suuttuivat mulle tästä ja kaikki muutkin. Likaämpäri oli siis roolini tuossa porukassa. Se jätti elämänmittaiset arvet ystävyyssuhteisiini. Olinhan tuntenut nämä ihmiset vuosia.

Olen nykyään keski-ikäisenä herkkä vetäytymään kaverisuhteista. Jos tarpeeksi monta kertaa ehdotan tapaamista tai tekemistä ja toisella on aina joku syy olla osallistumatta, niin en mä enää muutaman kerran jälkeen ala ehdottelemaan. En myöskään jaksa mitään kiukuttelua, jota yhä monet 40-50 vuotiaatkin naiset harrastavat. Esimerkiksi ei vastata viestiin, koska nokka on linkussa syystä, jota en tiedä. Sitten yhtäkkiä otetaankin itse yhteyttä aivan kuin ei mitään. Mulla on perhe ja muutama aito ystävä. Olen kyllä surutta katkaissut välit sellaisiin naisiin, jotka purkavat minuun pahaa oloaan ilkeilemällä. Ärsyttävintä on, että nämä naiset raivostuvat kaverisuhteen etääntymisestä, vaikka itse ovat pärseilleet pidempään. Näitä ihmisiä ei jää kaipaamaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin haluan valita lähipiirini.

Olen kyllä tutkinut sisimpääni ja omaakin roolia epäonnistuneissa ihmissuhteissa. Sivusta seurannut myös sitä, että ihmiset, joilla on paljon ystäviä, antavat paljon siimaa toisten huonollekin käytökselle. Itselläni on niin huonoja kokemuksia muutama, että olen paljon tarkempi. En myöskään jaksa ihmissuhteita, joissa ei anna itsestään yhtään mitään. Kun kysyy mitä kuuluu, vastaus on eipä tässä mitään. Kun yrität jutella mistä tahansa asiasta, niin vastaukset ovat yksisanaisia. Vastavuoroisuutta ei ole vaan kaiken normaalinkin joutuu lypsämään. Mitä sellaisella kaverilla tekee, jonka kanssa pitäisi istua vaan mykkänä seinää tuijottaen? Sit kuitenkin tää ihminen haluaa tavata. En ymmärrä.

Masentunut, yksinäinen ihminen toimii juuri kuvailemallasi tavalla. Silloin haluaa vain, että joku on läsnä, vaikka ei juuri paljoa puhuttaisikaan.

Ymmärrän toki, että kaikille ei tuollainen ystävyyssuhde sovi. Halsin vain tuoda ilmi, että eivät ihmiset tuota pahuuttaan tee. Heillä on vain tosi paha olla.

Lähtökohtaisesti ihmisen täytyy olla rehellinen itselleen sen suhteen, onko hänellä resursseja kasvattaa uutta, tasapainoista ihmistä tähän maailmaan.

Meillä on valitettavasti jo nyt kovin paljon yksinäisiä ja masentuneita ihmisiä keskuudessamme, joten miettisin kyllä kaksi kertaa, tekisinkö jälkikasvua vai en.

Jokainen toki tekee itse päätöksensä.

Vierailija kirjoitti:

Seminaarissa oli yks vähän reppana mies.

Se valitti olevansa kovin yksinäinen.

No, me ryhmäläiset pyysimme häntä mukaan aina tapaamisiin. Ei tullut. Soittelimme toisillemme. Moni soitti tälle miehellekin. Sit juteltiin, joskus pitkäänkin. Se oli ihan antoisaa. Oltiin ryhmäläisten kanssa fb.kavereita. Kun mies julkaisi, se sai paljon peukkuja ja kannustavia kommentteja. Jossain vaiheessa viestitin hänelle. Sukeutui pitkä keskustelu. Silloin sanoin suoraan, että en ollut varma, tykkääkö hän yhteydenotoista. Tykkää kuulemma. Sanoin myös, että mullekin saa soitella. No sieltä se tuli sitten :"Mä oon huono ottamaan yhteyttä."

Jonkin kuukauden pidin tätä ihmistä fb.kavereissa. Sitten kyllästyin ja tipautin pois. Hän ei koskaan tehnyt mitään aloitteellista eikä kommentoinut mitään julkaisua edes peukulla. Muistin, että yksi koulukaveri oli samanlainen. Se ei koskaan soitellut, kysynyt kuulumisia, ollut kiinnostunut, ehdottanut mitään. Kertoi vain vuolaasti omista tekemisistään. Näin jatkui vuosikaudet.

Tämmöiset ihmiset ovat ystävinä vapaamatkustajia. He ottavat huomiota vastaan, mutta eivät anna sitä. Vaikka olisi kulunut vuosi edellisestä tapaamisesta tai juttelusta, tämä tyyppi ei näe sitä vaivaa että tarttuisi luuriin. Häneltä et ikinä kuule "Hei, tuli ikävä sua, ei olla aikoihin juteltu, mitä kuuluu?" Et ikinä saa tietää, välittääkö hän lainkaan olla ystävä, vai kelpaatko vain paremman puutteessa. Ja jos olet pudonnut rappusilta ja makaat veri.lammikossa, saat maata siinä tuomiopäivään asti. Jos olet joskus itse se, joka "on huono ottamaan yhteyttä", yhteys loppuu.

Näissä tapauksissa pitää ottaa selvää, onko tämä ihminen vain huonoitsetuntoinen vai narsisti toisen hyväksikäyttäjä vai jotain muuta. Ehkä hän haluaisi pitää sinut kaverina, mutta on vsin kovin huono ottamaan yhteyttä. Toki ymmärrän, että jos tämänlainen vähän harvemmin aloitteellinen kaverisuhde ei toimi. Mutta ottakaa asioista selvää, jos vähänkään kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan elämän lähtökohdat määräävät osansa, mutta kyllä asennekin vaikuttaa. En lukenut koko ketjua läpi, mutta muutamia kommentteja kyllä. Minä koen, että minulla on hyvä onnellinen tasainen elämä. On ihana perhe, rakkautta yllinkyllin, maailman paras aviomies ja rahaakin riittävästi. On hyvä työ ja aikaa harrastaa sen mikä huvittaa. On hyviä ystäviä.

Vaikka minulla on perussairaus, joka rajoittaa elämääni. Vaika olen kokenut menetyksiä ja surua, olen haudannut äitini, isäni, sisareni ja veljeni. Vaika olen kokenut hometalohelvetin. Vaika minulla on kaksi erityislasta. Silti koen, että elämässäni on kaikki paremmin kuin hyvin☺

Sinulla on ihana perhe, läheskään kaikilla ei ole. Sinulla on ystäviä, joille purkaa sydäntään, kaikilla ei ole. Tilanteesi on, kaikista valitettavista menetyksistäsi huolimatta, paljon paljon parempi kuin monella muulla ihmisellä, joilla ei ole koskaan ollut ketään kelle avata sydäntään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Tähän uskon.  Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla.  Kaikki alkaa jo heti sieltä.  Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa.   Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.

Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä.  Enkä ottanut.  Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen.  Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa.   Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni. 

Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas.  No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies.  Siis onni kohtasi häntä kuitenkin,  vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.

Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta.  Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä.  Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.

Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi. 

Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne.  Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista.  Vaan eipä.  Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran.  Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle.  Tämä on minun elämääni.

Tästä taas herää mieleen kysymys, että miksi jäät suhteeseen?

Voit koska tahansa ilmoittaa miehelle, että parisuhde on nyt ohi.

Se on puhdas valintakysymys johon sinä voit 100% itse vaikuttaa.

Taas näitä....

Ei ole puhdas valintakysymys erota miehestä, jos/kun lapsuudesta on oppinut tietyn mallin kuinka kuuluu elää, kuinka kuuluu sietää ikävää ihmistä, vaikka normaali ihminen tajuaa ettei tietenkään pidä. Laosena opittuja käytösmalleja ei ihan hetkessä muuteta, moni ei välttämättä edes osaa haluta muutosta, jolloin homma menee vielä kimurantimmaksi.

Se, että sinulla on energiaa tehdä hyviä valintoja muista, että kakilla ei ole.