Minä olen vaan niin hyvä

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulle kertynyt muistoja? Itse en muista mitään. En lasten kehitysvaiheita, hampaiden yms puhkeamisia jne. Olen ajasta ihan pihalla. Muutenkin muistikuvat heikot. Olen usein lukossa, en kuule enkä näe. Tämä siis vaivaa, kun olen kotona enkä rooliminänä.

Ristiriitatilanteissa menen lukkoon. Ennen usein itkin mutta, kun kielsin itkut itseltäni se loppui. Nyt etäännyn itsestäni. En tunne mitään, olen kuin kone. Kaikki tunteet ovat piilossa. Tiedän, että miten pitäisi tuntea ja tehdä ja teenkin sen hyvin mekaanisesti. En ole läsnä.

Isoja traumoja en ole kokenut. Äitini oli kylmä ja ilkeä. Välttelin kontakteja lapsuudessa. Yritin olla näkymätön. Minua kohtaan ei näytetty positiivisia tunteita. Ei halattu tai otettu syliin. Pelkäsin äitiäni ja pelkään yhä.

Yksi lapsistani on erityislapsi ja olen kipeiden asioiden vuoksi ollut pakotettu myös suorittamaan omaa äitiyttäni, että olemme selviytyneet. Pyrin kyllä kaikilla tavoin olemaan erilainen äiti lapsilleni, kuin mitä oma äitini oli.

Tämä voisi olla aivan kuin minun näppäimistöltäni.

Olen varma, että sinä olet upea äiti. Toivon kuitenkin, että maltat itkeä, jos siltä joskus tuntuu. Lapsesikin oppivat sitä kautta, että on ihan ok näyttää tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Ei koske edes pelkästään Itä-Uudenmaan poliisia. Samoin tekee Länsi-Uudenmaan poliisilaitos. Kun tuttu mies kävi minuun pikkujoulujen jatkoilla kotiin lähtiessäni käsiksi vuosi sitten, tein asiasta rikosilmoituksen. Lievänä pahoinpitelynä tutkittiin. Tilanne kesti pari minuuttia ja päättyi, kun kaksi kollegaa tuli väliin, ihan fyysisesti. Siitä jäi mustelmat kylkiin ja reisiin. Henkisesti se oli todella traumaattista.

Poliisia ei kiinnostanut. Heti seuraavana päivänä tutkija, jonka pöydälle ilmoitus oli tullut, soitti ja yritti saada minua perumaan ilmoituksen. En suostunut. Sitten tutkija kysyi: ”Niin, mitä sä haluat, että poliisi tekisi tälle asialle?” Vastasin, että haluan tapauksen tutkittavan. Poliisi soitti epäillylle (siis tekijälle) kerran. Sen jälkeen tekijä yritti soittaa minulle. Viikkoa myöhemmin poliisi soitti ja ehdotti sovittelua hyvin loukkaavin sanankääntein. En suostunut siihen. Ennen joulua postissa tuli kirje, että esitutkintaa ei jatketa, koska kyseessä on niin vähäpätöinen rikos, josta olisi tuomittu vain sakkorangaistus.

Työnantajalle kerroin tapahtuneesta tuoreeltaan. Sieltä vastaus oli, että voivat puhutella tekijän, mutta ei oikein muuta, kun se on nyt poliisin tehtävä hoitaa.

Poliisi ei lopulta tehnyt mitään. Ei olisi toisaalta ollut kovin iso juttu. Tekijä oli tiedossa, ja tapahtumalla oli kaksi silminnäkijää, jotka olin nimennyt todistajiksi. Olisihan siitä voinut ne sakot kirjoittaa loppujen lopuksi pienellä tutkinnallisella vaivalla. Mutta nämä jutut on poliisilla tapana tappaa.

Eli mies saa käydä naiseen kännissä käsiksi, jos ainoat vammat ovat ne henkiset ja muutama mustelma. Ketään ei kiinnosta.

Olen pahoillani puolestasi.

Näin nämä valitettavasti menevät, kun poliisin määrärahat ovat heikossa hapessa ja silti pitäisi pystyä hoitamaan kaikki rikokset. Kuulostaa tylyltä, mutta rikoksesi oli näin ulkopuolisen silmin rikosasteikolla vähäpätöisemmästä päästä.

Varmasti näitä lähdettäisiin tutkimaan ilomielin, mutta tuolla on valitettavasti paljon tärkeämpiäkin rikoksia ratkottavana.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö huolestua, Veikkaukselta tulevat minun palkkarahat? Ei vaan, ihmetyttää kuinka Veikkaus Oy:n tasoinen paikka on järjestänyt prosessinsa niin huonosti, että työntekijä pääsee kääntämään sieltä tuommoisen summan rahaa.

Ei kai tuo kummoinen temppu ole, kun on tarpeeksi analyyttinen ja kurinalainen ihminen ja osaa teeskennellä normaalia, luotettavaa ihmistä uskottavasti tarpeeksi vakuuttavasti.

Onhan näitä nähty maailman sivu, kuinka tarpeeksi häikäilemätön ihminen pystyy käärimään rahaa tavalla tai toisella, varsinkin jos toinen osapuoli on vielä vähän naiivi.

Huh huh!

Miten se voi olla niin vaikeaa huomata eron merkkejä, miehet!

Ei se ole mitään rakettitiedettä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse kyllästynyt siihen, että aikuisenakin vielä tuntuu, että kavereilta pitää sietää nakkelua ja kiukuttelua. Joskus 25v katkaisin välit isoon kaveriporukkaan, kun siellä oli aina joku draama menossa. Kahdelle ihmiselle olin kiukuttelun ja mustamaalaamisen kohde, koska heidän ihastuksensa kohde ihastui minuun. Itse en ollut tästä herrasta kiinnostunut, mutta puoli vuotta sain sietää näiden kahden naisen silmille hyppelyä. Muut kaverit seurasivat vierestä, kun mua haukuttiin päin naamaa ja selän takana. Lopulta katkaisin välit, koska sanalla sanoen kyllästyin ja hämmästyin suuresti, kun nämä kiukuttelevat naiset suuttuivat mulle tästä ja kaikki muutkin. Likaämpäri oli siis roolini tuossa porukassa. Se jätti elämänmittaiset arvet ystävyyssuhteisiini. Olinhan tuntenut nämä ihmiset vuosia.

Olen nykyään keski-ikäisenä herkkä vetäytymään kaverisuhteista. Jos tarpeeksi monta kertaa ehdotan tapaamista tai tekemistä ja toisella on aina joku syy olla osallistumatta, niin en mä enää muutaman kerran jälkeen ala ehdottelemaan. En myöskään jaksa mitään kiukuttelua, jota yhä monet 40-50 vuotiaatkin naiset harrastavat. Esimerkiksi ei vastata viestiin, koska nokka on linkussa syystä, jota en tiedä. Sitten yhtäkkiä otetaankin itse yhteyttä aivan kuin ei mitään. Mulla on perhe ja muutama aito ystävä. Olen kyllä surutta katkaissut välit sellaisiin naisiin, jotka purkavat minuun pahaa oloaan ilkeilemällä. Ärsyttävintä on, että nämä naiset raivostuvat kaverisuhteen etääntymisestä, vaikka itse ovat pärseilleet pidempään. Näitä ihmisiä ei jää kaipaamaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin haluan valita lähipiirini.

Olen kyllä tutkinut sisimpääni ja omaakin roolia epäonnistuneissa ihmissuhteissa. Sivusta seurannut myös sitä, että ihmiset, joilla on paljon ystäviä, antavat paljon siimaa toisten huonollekin käytökselle. Itselläni on niin huonoja kokemuksia muutama, että olen paljon tarkempi. En myöskään jaksa ihmissuhteita, joissa ei anna itsestään yhtään mitään. Kun kysyy mitä kuuluu, vastaus on eipä tässä mitään. Kun yrität jutella mistä tahansa asiasta, niin vastaukset ovat yksisanaisia. Vastavuoroisuutta ei ole vaan kaiken normaalinkin joutuu lypsämään. Mitä sellaisella kaverilla tekee, jonka kanssa pitäisi istua vaan mykkänä seinää tuijottaen? Sit kuitenkin tää ihminen haluaa tavata. En ymmärrä.

Masentunut, yksinäinen ihminen toimii juuri kuvailemallasi tavalla. Silloin haluaa vain, että joku on läsnä, vaikka ei juuri paljoa puhuttaisikaan.

Ymmärrän toki, että kaikille ei tuollainen ystävyyssuhde sovi. Halsin vain tuoda ilmi, että eivät ihmiset tuota pahuuttaan tee. Heillä on vain tosi paha olla.