MicMac
Seuratut keskustelut
Kommentit
Tämä on hyvä ketju, herättää paljon ajatuksia. Itsellä ei ole asiakkaana kokemusta, mutta olen jonkin verran selvitellyt opintoihin ym. liittyen eri terapiasuuntauksia. Ja olen keskustellut niin terapeuttien kuin asiakkaiden kanssa heidän kokemuksistaan ja näkemyksistään.
Tuntuu, että iso ongelma on se, että erilaisia terapiasuuntauksia on niin paljon, eikä asiakas voi tietää mikä sopii itselle ja toisaalta mitä nyt sitten on missäkin edes saatavilla. Ja jos ei toimi, niin taas on asiakas sillä tavalla tyhjän päällä, että vaikea on tietää, oliko se suuntaus väärä vai oliko vaikka ajoitus tai henkilökemiat enemmän jarruna.
Tässäkin ketjussa näkyy esim. suuntauminen menneeseen vs. ratkaisukeskeisyys; on vaikea lähtökohta jos vaikka ammattilainen on ratkaisukeskeisyyden viitekehyksessä ja asiakas kaipaa varhaisten kokemusten ruotimista tai vaikka ketjuanalyysiä (vaikka ei välttämättä mitään termejä osaakaan sanoa).
Voisikohan julkinen järjestelmä tuottaa jonkin sähköisen palvelun, pääteksentekopuun tms., jonka avulla maallikko voisi peilata omia tarpeitaan terapioihin ja tarjontaan? En vaan sitten tiedä, että onko se käytännössä niin että isojen kaupunkien ulkopuolella on se yksi Irmeli tai Juhani, joka ylipäätään ottaa uusia asiakkaita kullakin hetkellä. Siinä ei paljon vertailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa vallitsee hyvin erikoinen "kaikki osaaavat hyvin englantia" -harha. Tosiasiassa englanti on rikas ja suhteellisen hankala kieli ja paljon enemmän kuin mitä amerikkalainen viihde- ja peliteollisuus tuuttaavat pihalle. Edes kulttuuriset tekijät eivät ole suomalaisilla yleensä hallussa vaan kuvitellaan että kaikki sujuu kuin elokuvissa.
Akateemisen maailman, liike-elämän ja tekniikan alan englanti on 80 %:lle suomalaisista täysin vierasta.Ja varsinkin korkealaatuisen kirjallisuuden englanti on täysin vierasta. Esimerkiksi yleensä englanninkielisissä maissa pidetään normaaliin yleissivistykseen ja kielen osaamiseen kuuluvana, että kykenee ymmärtämään Shakespearen tekstiä alkuperäisessä asussaan. Harva suomalainen ymmärtää siitä mitään.
Nämä ovat taas ihan ylimitoitettuja vaatimuksia. Me täällä Suomessa ollaan totuttu kaksikielisiin ihmisiin ja kyllähän nyt valtaosa ruotsinkielisistä puhuu erinomaista suomea, vaikka olisi joitakin karkeitakin virheitä, esim. "jaadaan tämä tehtävä Aadalle ja Iidalle", mitä yli 3-vuotias äidinkielinen ei milloinkaan tekisi.
Suomenruotsalainen kuitenkin asuu tässä maassa, missä omaa arkiympäristöä lukuun ottamatta kaikki tapahtuu suomeksi. Silti kielitaito ei kehity täysin äidinkielisen tasolle.
Tällaista taitoa vaadittaisiin jostain syystä englannista, täysin vieraasta kielestä?
Tätä ei voi minusta oikein tarkastella järkevästi erillään laajemmasta kulttuurikontekstista. Brittiläisen koulujärjestelmän kasvatti, siis akateemisen väylän käynyt, oletusarvoisesti ymmärtää myös kirjallisuutta jollakin tasolla. Ei nyt ihan siten, kuin Midsommerin murhissa viljellään, mutta tynnyrissä kasvatetun vaikutelman antaa, jos ei ole mitään kosketuspintaa. Ja sitten taas mitä yläluokkaisempaa tyyliä tavoitellaan, sitä vahvempi yhteys.
Eikä arjessa nyt välttämättä siteerata yhtään mitään tai ketään, mutta se vanha kirjallinen/kulttuurinen kerros on yksi kielellinen työkalu ilmaisuun. Suomen kielellä voisi verrata vaikka, että osaa muokata ilmaisuaan "niskavuorelaiseksi", "raamatulliseksi", "työväenluokkaiseksi"; kaikki arjessa usein leikillisiä. Ei kukaan vaadi, että ulkomaalainen nuo hallitsisi, mutta Neil Hardwickin kaltainen virtuoosi, joka hallitsee, koetaan ihan eri tavalla osaksi "meidän" kulttuuriamme. Brittiläisessä kulttuurissa saatetaan vähän vaatiakin, esim. siltä joka laitetaan bisnesvieraiden seuraksi illallistamaan.
Pohjimmiltaan tuo on minusta samaa kuin tanssitaito, muutaman kielen hallinta perustasolla, käsitys ja perusteet yleisimmistä urheilulajeista ja peleistä, pöytätavat jne. Ne ovat hiljaista kulttuurista pääomaa, joka asemoi henkilön sosiaalisesti. Itsellä esimerkiksi osaaminen urheilussa on heikkoa, joku muu osa-alue sitten sujuu paremmin. Henkilö, joka joka osaa sen minkä minä ja myös ne urheilut, omaa laajemman henkisen pääoman kuin minä. Ihmisarvo ja paikkamme maailmassa meillä toki on kummallakin, ja hyvä niin.
Jos ei tarvitse realiteetteja puntaroida, niin kohtuulliset määrä monipuolista syötävää ja vähän silmäniloakin.
Yrttejä, salaattia, parsaa, tomaatteja, chilejä, papuja.
Juureksia ja perunaa, mutta ei liikaa.
Parsakaalia ja kukkakaalia.
Raparperia, eri herukoita, tyrniä, saskatoonia, kirsikoita, luumu/kriikuna. Pensasmustikkaa, vadelmaa.
Ja se silmänilo olis sipulikukat alkukevääseen ja sitten kukkaniittysuikaletta loppukesään.
Realiteettipuolella esimerkiksi tuo kukkakaali ja parsakaali on niin mm. etanoiden mieleen, että myrkyttämättä ei saa kuin reikäpalloja.
Kannanpa korteni kekoon minäkin.
Ensinnäkin on syytä säilyttää kriittisyys mittaustapaa kohtaan. Nimittäin pikkulinnut ovat laulaneet, että tämä tulos pohjautuu testiin, joka oli arvotuille oppilaille teetettävä, heidän näkökulmastaan ylimääräinen työ. Osa oppilaista on sabotoinut tuloksiaan mielenosoitusmielessä. Kuinka laajaa tämä ilmiö on ollut, sitä en tiedä. Eli ei ole varmaa, että tulos on edustava, saattaa olla mutta ei tiedä.
Toiseksi tämä on hyvä herätys itse kullekin. Englanti ei kehity mukavuusalueella. Tutkimuksissakin osoitettiin taannoin, että erityisesti poikien englannintaidot karttuivat pelaamisen puitteissa. Pelaaminen on lisääntynyt - mutta vaatiiko intuitiivinen, visuaalinen käyttöliittymä samaa kuin vanhat tekstipohjaiset, voimakkaan kielelliset ja tarinalliset pelit? Tutkimus ei vielä kerro, mutta oma kokemus vihjaa siihen, että ikonimaailma on oma välikielinen tilansa. Tästä minä pidän merkkinä merkitysneuvotteluja, joita oppilaitten kanssa enenevästi käymme. Esimerkiksi 'torch' on monelle vain ja ainoastaan soihtu (pelin kuvaan perustuen) tai sanojen cloud, raindrop, rain... merkityksiä ei vaivauduta erottelemaan, oman arvaukseni mukaan koska ne kytkeytyvät kaikki johonkin säätä ilmentävään kuvaan, jossa on nämä elementit.
Puhumisuskalluksessa ja kommunikaatiovalmiuksien tukemisessa ollaan menty eteenpäin valovuosi. Siksi minusta onkin typerää tuhlata resurssia (liian usein ei-lingvistien vetämään) ekaluokan enkkuun; panoksia tarvitaan ylemmille luokille ja siellä voisi kernaasti integroida myös opittavaa ainesta kielenopetukseen. Rekisterien taju hiipuu kaikilla sektoreilla, lapset ovat tässä vuossa voimattomia virrassa vaappujia, jos eivät viipyile oikean kirjallisuuden maailmassa. Ongelma on se, että lapsille syntyy valheellinen käsitys, että he ovat aina vuorovaikutustilanteissa jollakin tavalla yhtenä osapuolena määrittämässä, miten englantia tulee käyttää sen sijaan, että on heidän tehtävänsä opetella eri tapoja eri tilanteisiin. Toisaalta päästään pohtimaan äidinkielentasoisuutta - jos kaikki naisoletetut ovat äidinkielellä 'toi yks muija tossa', niin eikös se 'that bitch' nyt sitten ole jo aikalailla samaa tasoa. Kysymys kuuluukin, mahtaako se yks muija tai bitch innostua esimerkiksi ostamaan bitchittäjältä kengät tai Kalevalakorun, saati paperikoneen.
Suuri osa nuorista kykenee kuitenkin ns. deliver English eli toimimaan aidoissa tilanteissa ainakin jollakin tavalla. Se on hyvä. Nyt on vain ohjattava ja kitkettävä, joskus oli aika kun herätettiin kuolleista. Mutta helkkariin ne puuhatunnit ekalta ja työtä työtä työtä tekemään vähän isompana - muuten tulokset laskevat entisestään, kun ekaluokan ilmapalloja perusväreillä värittäneet ja lastenloruja löpötelleet saapuvat teini-ikään.
Peukku täältä omatoimisten materiaalien suhteen!
Sitten taas palvelujen hakemisen kanssa on ainakin täällä periferiassa vähän nihkeää; sivusto listaa aina samat (julkiset) palvelut, joukossa pari valtakunnallista isoa taloa, joilla etäpalveluja. Melkein sama kuin olisi suoraan MiePän päivystysnumero vaan siellä sivulla.