MicMac

Opetusarkea on ilmeisen vaikea kuvata henkilöille, joilla ei ole siihen kosketuspintaa. Yksi tapa kuvata voisi olla, että katsellaan kaupassa, kun kassa istuskelee kassalla ja kuvitellaan, että mitään muuta ei kaupassa tarvita.

Koulussa ope on kuin se kassa, asiakasrajapinnassa tietyn ajan viikoss. Mutta ope on sitten myös usein se hyllyttäjä, tavararyhmävastaava, myymäläpäällikön eli reksin sijainen usein lain harmaalla alueella jne. Ja opella ei ole työaikaa, joten erilaisissa laskelmissa ei näy yhtään, jos ja kun sinne tulee jotain lisää ja palkka tulee niistä "kassatunneista" eli opetustunneista.

Esim. move-mittaus, joka ei mitenkään palvele oppimista tai opettamista - se on ollut tosi helppo kaataa opettajille ja lisäksi on se tutkimuseettinen ongelma, että onko aivan aidon 100-prosenttista lasten vapaaehtoisuus ja aivanko varmasti lapsi tietää että pakko ei ole.  Ja vastaavia liirumlaarum onko kivempi sormi persiissä vai kakku uunissa -kyselyjä, kartoituksia, raportteja, selvityksiä ym. kampaviinerikansalle jonnekin kaukaisuuteen.

Nuorethan on ihan mahtavia, sitä ei pidä unohtaa! Mutta ajankäytöllisesti esim. syömishäiriöinen, tourette-diagnoosin saava tai vastaava opiskelija on oikeasti hankala nakki. Teet sijaisohjeet, palaverissa on jotain HUS nuorisopsykan porukkaa, jotka ei tajua esim. koulun arviointia koskevasta laista mitään. Peruskaava vaikka että anorektikko ja äitinsä tähyävät eliittilukioon, terveydentilan vuoksi ainoa mahdollisuus on vuosiluokkiin sitomaton ja siinä läpipääsy eli ollaan 5-6 numeroissa. Sitten alkaa joku psykiatrinen sairaanhoitaja setvimään, että miten vois saavuttaa niitä kaseja jne. Ope ei mene sairaalaan neuvomaan, että ota sen kanssa mindfulness-setti, niin tokeentuu.

Ja jos nyt yhdessä luokassa on vaikka se 20 oppilasta, niin siellä on korkeintaan puoli tusinaa ns. normaaleja. Viitisen on nepsyjä, mt-pulmaisia tai vastaavia. Muutama oireilee päihteillä, karkailulla tai hakeutuu vaarallisiin piireihin. 1-3 perheessä on jotain tosi isoa, kellä isä menee kaulakiikkuun kellä saatohoidetaan perheenjäsentä, kellä konkka mullistaa arjen. Muutama on niin kunnianhimoisia urheilussa tai musiikissa että ope on mutkalla saadakseen jotenkin sorvattua sinne väleihin sopivaa läksysettiä - yleensä vastine on kiittämätön mutristelu. Kultainen muisto kaikista - paitsi että ne kultaiset Liisa ja Lasse, joiden kanssa ei koskaan ollut mitään, ei jää muistikuviin ollenkaan.

Syyllistänkö lapsia? En. Mutta kun sitä työaikaa ei mitata, niin sitä ai vaan ilmeisesti tajua kukaan ulkopuolinen.

Hevosharrastusta on monenlaista, mutta minä näen tosi tärkeänä hevosen ominaislaadun ja sen, miten tämä heijastuu ihmiseen.

Hevonen on valtava laumaeläin, jonka evoluutio on muovannut tarkkailijaksi, pakenijaksi ja kiitäjäksi. Hevosesta näkee aina ja välittömästi, onko onnistunut luomaan sille hyvät puitteet. Onko sillä turvallinen olo sinun kanssasi, onko se saanut totutella välineisiin, ääniin, hajuihin? Onko sillä oman lajin seuraa sopivasti, saako se levätä ja haastaa itseään?

Taskukokoisen koiran voi pakottaa, hevosta ei. Mutta hevosen kanssa onnistuminen on tavattoman palkitsevaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on adhd ja lääkitys.

Tuli mieleen onko lapsen adhd diagnoosi ollut väärä . Ei niillä lääkkeillä saa päätä sekaisin jos on oikeasti adhd. Pikemmin niitä ei aina halua ottaa. Koska ne tekee minusta ainakin vähän latteammaksi joskus. Ja niiin järjestäytyneeksi. Luovuus kärsii.

Lapsi voi siis olla lääkekoukussa väärän diagnoosin vuoksi .

Laitokseen .

Tämä on muuten erittäin tärkeä pointti, joka ei tullut itselle mieleen, vaikka erinäisistä olisi pitänyt tulla! Onko nuoren psyykkinen vointi tsekattu? Masennus, kaksisuuntainen tai psykoosisairaudet eivät todellakaan korjaannu ADHD-lääkkeellä.

Voimia ap! Ihan todella toivon sinulle helpotusta!

Vaikeahan meidän ulkopuolisten on lyhyen tekstin perusteella muodostaa kuvaa, mutta tuntuu että olet todella viisaasti toimimassa. Olet aidosti yrittänyt, nyt tunnistat että takki alkaa olla tyhjä ja viisaasti otat seuraavaa pykälää käyttöön. Hyvä sinä <3

Toivon mukaan nuori saa sellaista keskusteluapua, joka auttaa häntä pärjäämään oireiden kanssa - nyt kuulostaa että hän on liian kiinni lääkkeissä ja sen olon turruttamisessa. Onkohan käynyt niin, että lääkkeiden kanssa ei ole ollut psykoedukaatiota ja muuta kuntoutusta ohessa. Lääkkeiden perustarkoitushan olisi avata mahdollisuus muulle kuntoutukselle, pulmaahan ei voi lääkkeellä parantaa.

Hienosti ketjussa puhutaan siitä, miten nepsynuoren tarpeet on erilaiset kuin tavistarpeet. Se on totta. Samalla on kuitenkin niin, että vaikeatkaan tilanteet ei useinkaan ole kenenkään vika, ei lapsen/nuoren, ei perheen, ei koulun. Ja vähän kuten murtunutta jalkaa ei venytellen saa kuntoon, niin tarpeeksi kriisiytynyt nuori ei enää hyödy empaattisesta, arvostavasta ja hyvään keskittyvästä kasvatusotteesta, vaan saattaa tarvita vahvaa rajaamista ettei ole vahingoksi itselleen tai muille.

Nyt toivon täydestä sydämestä, että järjestelmä ottaa kopin ap:n perheen tilanteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Miten laitat itseäsi isomman teinin aamuvarhaisella tien päälle, jos ei sitäitse halua?

Tähän kysymykseen oon etsinyt jo 10 vuotta vastausta. Kukaan ei oikein osaa autaa.

Ihan ekaksi taloudesta helkkariin kaikki somevimpstaakit, teinin puhelin, pelikoneet ja saman tien telkkari mykäksi.

Tuo saattaa tepsiä jo semmoisenaan, mutta viimeistään kun loppuu yökekkuloinnit kun ei voi somettaa/tubettaa/tiktokata/pelata yöllä.

Jos et uskalla ottaa laitteita koska pelkäät teinin käyvän päälle niin ongelma sitten jo kertaluokkaa isompi ja mukana voi olla päihteitä ja niiden kautta esim. pelkoja. Silloin kannattaa yrittää ensin someton perhereissu ASAP jonnekin korpeen ja sieltä palatessa suoraan ammattiapua.