MicMac

Minulla omat vanhemmat 40-luvulta, appivanhemmat 50-luvulta, mutta näen vuosikymmentä tärkeämpänä kulttuurisen viitekehyksen: minun vanhempani ovat maatalo/yrittäjätyyppiä, appivanhemmat taas palkkatyö/duunarityyppiä ja asuinseutu ollut kasvava teollisuusmiljöö.

Appi on siis tottunut siihen, että palkka rapsahtaa, lisätienestiä on tarjolla jos haluaa ja jaksaa ja toisaalta koko ajan muuttuu ja kehittyy se ympäristö. Minusta on ihan luonnollista, että hän on tavallaan kasvanut ja virittynyt siihen, että on jo vähän mielessä mitä voisi hankkia ja säästäminen ei ole se ykkösjuttu. Teollisuudessa palkka on ollut posketon vaatimuksiin  nähden ja eläkekin on hyvä, mutta eihän se meinaa riittää tietenkään.

Omat vanhemmat taas ovat mm. lapsuuden erilaisten satojen ja 90-laman kautta oppineet, että on hyvä olla sukan varressa ja isällä meinaa mennä vähän ylikin se säästäväisyys välillä; popliinipusakassa hytistään ja teepusseja huudatetaan kolmatta kertaa.

Mutta jos olisivat päinvastoin eläneet, niin luulen että appi varautuisi ja isä laittaisi sileäksi.

Taitaa olla sattuman kauppaa, milloin heviosaston penkaavat. Itse olen ostanut vain pari kertaa, mutta nähnyt niin Lidlissä ja Cittari/Prisma-kokoisissa kuin pienissä S/K-marketeissakin.

Kun ostin, niin tein kasvissosekeittoa ja toisella kertaa ison raastepiirakan.

Opetusarkea on ilmeisen vaikea kuvata henkilöille, joilla ei ole siihen kosketuspintaa. Yksi tapa kuvata voisi olla, että katsellaan kaupassa, kun kassa istuskelee kassalla ja kuvitellaan, että mitään muuta ei kaupassa tarvita.

Koulussa ope on kuin se kassa, asiakasrajapinnassa tietyn ajan viikoss. Mutta ope on sitten myös usein se hyllyttäjä, tavararyhmävastaava, myymäläpäällikön eli reksin sijainen usein lain harmaalla alueella jne. Ja opella ei ole työaikaa, joten erilaisissa laskelmissa ei näy yhtään, jos ja kun sinne tulee jotain lisää ja palkka tulee niistä "kassatunneista" eli opetustunneista.

Esim. move-mittaus, joka ei mitenkään palvele oppimista tai opettamista - se on ollut tosi helppo kaataa opettajille ja lisäksi on se tutkimuseettinen ongelma, että onko aivan aidon 100-prosenttista lasten vapaaehtoisuus ja aivanko varmasti lapsi tietää että pakko ei ole.  Ja vastaavia liirumlaarum onko kivempi sormi persiissä vai kakku uunissa -kyselyjä, kartoituksia, raportteja, selvityksiä ym. kampaviinerikansalle jonnekin kaukaisuuteen.

Nuorethan on ihan mahtavia, sitä ei pidä unohtaa! Mutta ajankäytöllisesti esim. syömishäiriöinen, tourette-diagnoosin saava tai vastaava opiskelija on oikeasti hankala nakki. Teet sijaisohjeet, palaverissa on jotain HUS nuorisopsykan porukkaa, jotka ei tajua esim. koulun arviointia koskevasta laista mitään. Peruskaava vaikka että anorektikko ja äitinsä tähyävät eliittilukioon, terveydentilan vuoksi ainoa mahdollisuus on vuosiluokkiin sitomaton ja siinä läpipääsy eli ollaan 5-6 numeroissa. Sitten alkaa joku psykiatrinen sairaanhoitaja setvimään, että miten vois saavuttaa niitä kaseja jne. Ope ei mene sairaalaan neuvomaan, että ota sen kanssa mindfulness-setti, niin tokeentuu.

Ja jos nyt yhdessä luokassa on vaikka se 20 oppilasta, niin siellä on korkeintaan puoli tusinaa ns. normaaleja. Viitisen on nepsyjä, mt-pulmaisia tai vastaavia. Muutama oireilee päihteillä, karkailulla tai hakeutuu vaarallisiin piireihin. 1-3 perheessä on jotain tosi isoa, kellä isä menee kaulakiikkuun kellä saatohoidetaan perheenjäsentä, kellä konkka mullistaa arjen. Muutama on niin kunnianhimoisia urheilussa tai musiikissa että ope on mutkalla saadakseen jotenkin sorvattua sinne väleihin sopivaa läksysettiä - yleensä vastine on kiittämätön mutristelu. Kultainen muisto kaikista - paitsi että ne kultaiset Liisa ja Lasse, joiden kanssa ei koskaan ollut mitään, ei jää muistikuviin ollenkaan.

Syyllistänkö lapsia? En. Mutta kun sitä työaikaa ei mitata, niin sitä ai vaan ilmeisesti tajua kukaan ulkopuolinen.

Hevosharrastusta on monenlaista, mutta minä näen tosi tärkeänä hevosen ominaislaadun ja sen, miten tämä heijastuu ihmiseen.

Hevonen on valtava laumaeläin, jonka evoluutio on muovannut tarkkailijaksi, pakenijaksi ja kiitäjäksi. Hevosesta näkee aina ja välittömästi, onko onnistunut luomaan sille hyvät puitteet. Onko sillä turvallinen olo sinun kanssasi, onko se saanut totutella välineisiin, ääniin, hajuihin? Onko sillä oman lajin seuraa sopivasti, saako se levätä ja haastaa itseään?

Taskukokoisen koiran voi pakottaa, hevosta ei. Mutta hevosen kanssa onnistuminen on tavattoman palkitsevaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on adhd ja lääkitys.

Tuli mieleen onko lapsen adhd diagnoosi ollut väärä . Ei niillä lääkkeillä saa päätä sekaisin jos on oikeasti adhd. Pikemmin niitä ei aina halua ottaa. Koska ne tekee minusta ainakin vähän latteammaksi joskus. Ja niiin järjestäytyneeksi. Luovuus kärsii.

Lapsi voi siis olla lääkekoukussa väärän diagnoosin vuoksi .

Laitokseen .

Tämä on muuten erittäin tärkeä pointti, joka ei tullut itselle mieleen, vaikka erinäisistä olisi pitänyt tulla! Onko nuoren psyykkinen vointi tsekattu? Masennus, kaksisuuntainen tai psykoosisairaudet eivät todellakaan korjaannu ADHD-lääkkeellä.