Mermaid74

Kuulostaapa tutulta. Minä olen ilmeisesti juurikin tuollaisen samanlaisen ihmisen päähän potkima. Aluksi minua käsiteltiin kuin kukkaa kämmenellä, olin hänen oma mittatilausprinsessansa. Mies oli valmis jopa ottamaan lapseni omalle nimelleen, en tietenkään suostunut. Onneksi en. Sitten kaikki romahti. Oikeastaan, kun mietin, niin koko parisuhde oli yhtä vuoristorataa. Meillä on nyt reilun kuukauden mittainen riita takana, mikä päättyi tänään eroon. Pari kertaa aiemminkin ollaan erottu ja palattu yhteen. Nyt tämän kertainen, viimeinen, sattui juuri tyttäreni rippijuhlien alla.... Saatesanoilla "nytpähän et pääse nauttimaan juhlista, v*tuttaako?" ja "odotan, että olet vielä pari napsua pahemmin alamaissa, niin sitten aloitan naisten kanssa vehtaamisen". Niin. Noin puhui rakastamani mies... En enää tunne häntä. Jokaisessa riidassa on kaksi puolta, sen myönnän jo tässä, mutta tyyli, millä mies koettelee elämäämme, varsinaisella tyrannimaisella käytöksellä "asiat tehdään niin kuin sanon ja milloin haluan", ei ole oikeaa parisuhdetta. Ja että uhkailla menevänsä heti kohta uuden luo... Olen pyytänyt, että mennään puhumaan ammattilaisten luo, niin ei. Se ei auta, koska minä olen tämmöinen. Ihan niin kuin minulla ei olisi mitään arvoa. Tai meidän parisuhteella. Eikö normaali ihminen tekisi kaikkensa pelastaakseen liittonsa... Ellei sitten ole jo se uusi kiikarissa.

Nyt on vaan tehtävä kaikkensa, ettei lapsen juhlat jää äidin parisuhdeongelmien varjoon. Ei ne jää. Onneksi olemme asuneet erillään viimeisen eron ja yhteen palaamisen jälkeen. Olen nyt aika väsynyt kuulemaan, miten aina kaikissa muissa on vika. Olipa asia mikä tahansa, työ tai kotielämä. Todellakin, jos hän yksin kadulla kävellessään kompastuisi, vika olisi jossain muussa, esim. minussa. Anteeksipyyntöä tuskin olen koskaan kuullut kuuden vuoden aikana ja miksipä olisin, syyllinen kaikkeen olen minä.

Olisipa kiva kuulla ap:n tilanteesta, missä nyt mennään...