Lamisa

Vierailija kirjoitti:

Lamisa kirjoitti:

Aiemmin kertomani mieleeni putkahti toinenkin minulle avoimeksi jäänyt arvoitus "villistä nuoruudesta": kun olin päässyt 6. luokalta, menin kesäleirille, jossa tutustuin ikäiseeni tyttökaveriin. Yhtenä päivänä siellä tuli sitten puhetta jostain ihastusjutuista, ja hän kysyi minulta, ovatko vanhempani näistä tietoisia. Kerroin, että ei ole juolahtanut mieleen kertoa. Hän järkyttyi. ”Sun täytyy kertoa!” Hän piti tilannetta kestämättömänä, eikä ymmärtänyt reaktiotani, kun en nähnyt mitään erityistä syytä informoida vanhempiani aiheesta iässä, jossa ihastukset eivät olleet tietoisia olemassaolostani, eikä minulla ollut tarvetta siihen, että heidän pitäisi olla. (Jos meillä koulussakaan oli siihen mennessä mistään tyttö/poikajutuista puhuttu, niin ihan lapsenomaisella tasolla.)

Syksyllä aloitimme samassa koulussa ja kun siellä tapasimme, hän kysyi, olinko kertonut vanhemmilleni vieläkään ja taas vastatessani kieltävästi, hätääntyi ja vannotti, että minun pitää kertoa. Jälkeenpäin kerroin, että äiti oli saanut tietää ihastumisistani päiväkirjastani. Tyttö rauhoittui tästä tiedosta ja ilmoitti, että Salkkareissakin oli kohtaus, jossa äiti luki tyttärensä päiväkirjaa.

Ei hän koskaan minulle mistään suuttunut, ihan sovussa olimme. Ja saman ikäinen lapsihan hän oli, ja tutkimattomia voivat olla lasten tiet, eikä siinä mitään - mutta olisi silti ihan kiva tietää, mikä on edes se lapsen logiikka, jolla vanhempieni oli tärkeää tietää ihastusasioistani ja mitä heidän olisi pitänyt tehdä sillä tiedolla tehdä.

Tolla tytöllä on ihan pakko ollut olla vanhemmat, jotka ovat kiristäneet ja uhkailleet häntä ja kontrolloineet häntä melkein kaikessa. Siksi hän on ollut niin huolissaan, koska ei ole osannut ajatella ettei kaikkien kodeissa hirtetä kertomattomista ajatuksista. 

Ihan mukavaa saada vastakaikuakin näihin "maailman mysteereihin". Tyttöön en koskaan tutustunut erityisen syvällisesti ja hänen perheestään en tiedä tuon taivaallista, joten paha mennä sanomaan, mikä oli asian laita. Muissa suht harvoissa käymissämme keskusteluissa ei tullut ilmi tuota vaatimusta kertoa asioista vanhemmille. Suuri asia, josta tuossa olisi pitänyt kertoa, ei ollut siis ihastuminen itsessään, vaan yksi aspekti niissä/ominaisuus ihastuksissa (sukupuoli). (Nyt aikuisena olen parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla ei tätä ominaisuutta ole.)

Aiemmin kertomani mieleeni putkahti toinenkin minulle avoimeksi jäänyt arvoitus "villistä nuoruudesta": kun olin päässyt 6. luokalta, menin kesäleirille, jossa tutustuin ikäiseeni tyttökaveriin. Yhtenä päivänä siellä tuli sitten puhetta jostain ihastusjutuista, ja hän kysyi minulta, ovatko vanhempani näistä tietoisia. Kerroin, että ei ole juolahtanut mieleen kertoa. Hän järkyttyi. ”Sun täytyy kertoa!” Hän piti tilannetta kestämättömänä, eikä ymmärtänyt reaktiotani, kun en nähnyt mitään erityistä syytä informoida vanhempiani aiheesta iässä, jossa ihastukset eivät olleet tietoisia olemassaolostani, eikä minulla ollut tarvetta siihen, että heidän pitäisi olla. (Jos meillä koulussakaan oli siihen mennessä mistään tyttö/poikajutuista puhuttu, niin ihan lapsenomaisella tasolla.)

Syksyllä aloitimme samassa koulussa ja kun siellä tapasimme, hän kysyi, olinko kertonut vanhemmilleni vieläkään ja taas vastatessani kieltävästi, hätääntyi ja vannotti, että minun pitää kertoa. Jälkeenpäin kerroin, että äiti oli saanut tietää ihastumisistani päiväkirjastani. Tyttö rauhoittui tästä tiedosta ja ilmoitti, että Salkkareissakin oli kohtaus, jossa äiti luki tyttärensä päiväkirjaa.

Ei hän koskaan minulle mistään suuttunut, ihan sovussa olimme. Ja saman ikäinen lapsihan hän oli, ja tutkimattomia voivat olla lasten tiet, eikä siinä mitään - mutta olisi silti ihan kiva tietää, mikä on edes se lapsen logiikka, jolla vanhempieni oli tärkeää tietää ihastusasioistani ja mitä heidän olisi pitänyt tehdä sillä tiedolla tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Nuorille miehille hoetaan liikaa kuinka ne riittää sellaisena kun ovat. Eihän siinä tyytyväisyyden tunteessa tee edes mieli ulkonäköön panostaa, koska "kyllähän minä riitän"

Ketä varten ulkonäköön pitäisi panostaa? Miksi ulkonäköön panostamaton ei riitä, kenelle hän ei riitä, kenelle hänen pitäisi riittää? 

Vierailija kirjoitti:

Nyt ensinnäkin puhelin ja laitteet pois. Tilalle kirjoja, värikyniä, luontoa, lemmikkieläin. Riippuvuus aiheuttaa masennusta. Ei välttämättä kokonaan, mutta ainakaan eivät edesauta paranemista millään tavalla.

Minulla oli tietokoneesta/netistä merkittävä apu, kun ala-asteella sairastuin syvään masennukseen.

Mitä sellaisia työpaikkoja sitten on, joissa pitää olla jonkun kaveri tai osallistua vapaa-ajallaan johonkin, vaikkei kiinnostaisi?