Lamisa

Kieltämättä hieman on jäänyt mieleen pyörimään lähes 10 vuoden takainen tapahtuma, kun olin 8. luokalla kaverini syntymäpäivän vietossa. Siellä oli lisäksemme kaksi vielä alakoulun puolella olevaa tyttöä, joista toinen kysyi minulta, onko minulla poikaystävää. Kerroin, ettei ole, ja hän kysyi, tunnenko ketään Einoa (nimi muutettu). Arastellen myönsin, että minulla on jonkinlainen suhde Einoon (jota ei kuitenkaan voinut seurusteluksi kutsua). Keskustelu päättyi siihen ja tytöt muuttuivat kylmäksi minua kohtaan ja juttelivat enää vain keskenään tai sille yhteiselle kaverillemme. Kun sanoin myöhemmin jonkin lauseen, jossa mainitsin sanan "rinnat", tyttö kommentoi kiukkuiseen sävyyn jotain sellaista, että Eino koskettelee sinun tissejäsi. Myöhemmin myös huomasin, että he olivat pöllineet taskustani puhelimeni ja lähettäneet sillä pöljän viestin Einolle. 

Mistä tyttö tiesi edes Einon olemassaolosta, ja tiesi, että tällä on mitään tekemistä minun kanssani? Olen sanonut aina itselleni, että hän puhui jostain toisesta Einosta ja kyse oli puhtaasta sattumasta, mutta onko sellainen sattuma todennäköinen? Tietääkseni ammattikoulun asuntolassa asuva Eino ei ollut paikkakunnaltamme, vaan muuttanut sinne opiskelujen perässä, joten ei tunnu todennäköiseltä, että tyttö olisi Einon pikkusisko, ja häiritsisikö suhde sisarta niin paljon, että pitää puhelinkin pölliä? (Illalla kotona löysin Lähetetyt-kansiostani viestin, joka oli lähetetty siihen kellonaikaan, kun siellä kaverilla olin.)

En kuitenkaan yksinkertaisesti voi uskoa, että mies, jolta sain ensisuudelmani, olisi voinut millään tapaa altistaa 6. luokkalaista seksuaalisuudelleen, siis että Eino olisi häneenkin kohdistanut mitään vispilänkauppaa. Mutta miksi tai missä yhteydessä täysi-ikäinen Eino on tullut mitenkään tutuiksi tuon lapsen kanssa, enkä edes osaa kuvitella Einoa kertomassa kellekään, että hän olisi tuntenut millään tavalla minua, suojaikärajan alapuolella olevaa tyttöä, jonka elämää ja asioita kohtaan hän ei osoittanut kiinnostusta. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun ihmiset alkoivat vähän enemmän ajatella omilla aivoillaan, ja vaatia asioille tieteellisiä selityksiä uskomusten sijaan.

Uskonto ja tiede eivät ole - tai niiden ei tarvitse olla - ristiriidassa tieteen kanssa. Tieteellä ei välttämättä pystytä todistamaan tietyissä kertomuksissa esiintyvien nimisten henkilöiden eläneen Lähi-idässä tiettyyn aikaan, mutta eipä tieteellä voi sitä kumotakaan. Jumalan olemassaolo tai Jumalan voima maailmanluomisen takana taas eivät edes ole tieteen piirissä millään tapaa. 

Mitä tulee uskon tuputtamiseen, ikävää, jos jonkun sydän siitä särkyy, että jehovantodistajat kolkuttelevat pari kertaa elämän aikana, mutta on myös meitä uskovia, jotka emme kiertele ovilla, emmekä tyrkytä sitä, emmekä erityisesti nosta sitä esiin.

Olen itse lukenut pari ja tykännyt kovasti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä jos olet ihan oma itsesi ja lakkaat pähkäilemästä muitten ajatuksia sinusta? Et kuitenkaan voi miellyttää kaikkia, joten ei kannata edes yrittää. Sekin on ärsyttävää ja teennäistä, jos joku yrittää olla mielinkielin kaikille. Kehitä persoonallisuuttasi, ole avoin ja ystävällinen, ja jos joku ei siitä pidä niin anna olla.

Jokin syy ap:llä oli kuitenkin tehdä aloitus. Onkohan hän onnellinen? Ehkä hän etsii vastauksia siihen, miksi hän ei ole onnellinen. Ei silloin pidä tyytyä tilanteeseen vaan silloin muutosten tekeminen voi lisätä ihmisen onnellisuutta.

Luulen, että useampi minut elämänsä aikana tavannut on jotenkin kokenut minut "ärsyttäväksi" - ärsyttäväksi, oudoksi, tahdittomaksi. Se on tuntunut kurjalta, mutta minulle ratkaisu oli nimenomaan tyytyminen tilanteeseen. Sekä hyvien ystävien saaminen - osoitus siitä, että sellaisia ihmisiä on, jotka voivat kokea minut miellyttävänä ja joiden mielestä minussa ei ole sellaisia piirteitä, joita minua kritisoivien mielestä on. Lääkärin mukaan minulla on lievästi asperger-piirteitä, vaikkei minulla ole sitä itse syndroomaa, mikä voinee selittää jotain - olipa se syy "ärsyttävyyteen" tai ei, niin minun lopputulemani on se, että kaikkia ei voi miellyttää ja piste, se olisi loputon suo, johon vain hukkuu. Siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että joissain tapauksissa on paikallaan muutosten miettiminen ja tekeminen. (Minulla on esimerkiksi yksi ystävä, jolla on huono itsetunto ja hän stressaa paljon pieniäkin asioita ja välillä ikään kuin pyytelee anteeksi olemassaoloaan - kokivatpa muut ympärillä tämän ärsyttäväksi tai eivät edes huomaisi, niin turhasta stressaamisesta ym. eroon pääsy tekee ihmisen onnellisemmaksi.)

Minun ärsyttävänä pitäminen ilmenee siis mm. siten, että harrastusporukan ulkomaanreissulla vierailimme kirkossa, jossa meille sanottiin, ettei esillä olleita tauluja saa kuvata. Kysyin, miksei, ja minulle suututtiin kunnolla ja sanottiin, että kysymys/kysymyksen asettelu on loukkaava. Syy valokuvauskieltoon ei oikeastaan edes kiinnostanut minua erityisesti - muutenkin olen kohdannut tilanteita, joissa heitän ilmaan jonkin pienen, harmittomaksi luulemani kommentin ja siitä tuleekin muille iso juttu. Katson, etten ole voinut näille tilanteille mitään. Onnettomaksi tulisin silloin, jos punnitsisin ja mittailisin sanojani joka kerta ennen kuin uskallan avata suutani, ja sekään ei riittäisi näiltä tilanteilta välttymiseen. Ja sitten taas vaikuttaisin esim. siltä, ettei minua kiinnosta tai en halua olla paikalla, jos en koskaan kysyisi mitään, enkä uskaltaisi avata suutani.

Ammattikoulussa opettaja oli käskenyt minut kysymään jotain toiselta opettajalta, jonka ovella kävin koputtelemassa - turhaan. Sanoin ensimmäiselle opettajalle suunnilleen, että "se ei ollut paikalla, hakkasin sen ovea vaikka miten pitkään". Kerroin koputelleeni pitkään ilmaistakseni, että todella yritin saada sitä opettajaa kiinni, eikä kyse siis ole laiskuudesta tai haluttomuudesta saada asiaa hoidettua. Tuo ensimmäinen opettaja ei sanonut siinä kohtaa mitään, mutta ilmoitti myöhemmin, että noin ei olisi saanut sanoa. Eli tilanteessa, jossa itse näen toimivani vain vastuullisesti/reippaasti, joku muu näkee minun käyttävän asiatonta kieltä. Ratkaisu ongelmaan ei varmastikaan olisi se, että toimisin itse välinpitämättömäksi ja passiiviseksi katsomallani tavalla. 

(Sekä harrastuksen että koulun opettaja ovat olleet minua kehuneita ja minuun ystävällisesti suhtautuneita, kaikin puolin asiallisia ihmisiä, joiden kanssa olen voinut vitsaillakin.)

Miksi sen ikäinen suostuisi sellaista katsomaan..?