kommentoija65

Minä en mene lääkäriin, koska en välitä. En halua jonottaa julkisella enkä halua käydä yksityiselläkään. Joo, sain pari vuotta sitten diagnoosin, vakava sairaus, tottahan toki, ja taudinkuvan saatuani juoksin tietysti lääkäriltä toiselle. Enimmäkseen yksityisellä puolella, jolta sitten kelasinkin läpi suurin piirtein kaikki isoimmat Suomessa toimivat alan firmat. Need a second opinion, ja sitten third opinion, ja niin edelleen, tiedättehän te.

Mutta ei se perusdiagnoosi siitä muuttunut. Toisilta tohtoreilta sain empatiaa, toisilta en. Lääkereseptit riittävät tällä hetkellä, ja niitä uusin säännöllisesti. Muuten en viitsi enää lääkäreitä vaivata. Kyse ei ole siitä että luottaisin omaan fysiikkaani, vaan enemmänkin siitä että what the hell. Lääkkeet pitävät toistaiseksi minut toimintakuntoisena. En edes välitä tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu, kun pillerit eivät enää riitä.

Ainakin osa näistä on varmaan jo mainittu, mutta silti:

"Rosmariini on lampaan paras kaveri" tai "possu tykkää inkivääristä". No possu voi ehkä tykätä inkivääristä, mutta tuskin kuoltuaan, ja lampaallakin voisi olla sana sanottavanaan, kuka sen paras kaveri on.

"Lime". Mikä limetti-sanassa on niin vaikeaa? Sanotaanhan me (viini)rypäle eikä grape, tai greippi eikä grapefruit, tai appelsiini eikä orange.

"Huippukokki". Huippu on alansa huippu, mutta Suomessa tuntuu olevan tosi paljon näitä kokkialan ehdottomia huippuja. Kun olet ollut 15 minuuttia telkkarissa, olet huippukokki.

"Ruokatrendi". Joo, varmaan ruoassa on omat muotivaihtelunsa, mutta silti rasittaa näiden tv-kokkien huokailut, että "kuka siis enää syö jotain tollasta siis vuonna 2017? Nyt pitäs syödä jotain tällasta!" Ja ensi vuonna taas jotain ihan muuta. Mitä väliä?

Rakas koiramme kuoli vaikeaan sairauteen eräänä kevätpäivänä, eläinlääkärin antamaan piikkiin, mutta silti oman perheen ympäröimänä kotimme terassilla. Kello oli tasan 15.30.

Seuraavana vuonna samana päivänä huomasin töihin mentyäni, että olin unohtanut rannekelloni. Illalla, kun palasimme puolisoni kanssa kotiin, löysin kellon olohuoneen pöydältä. Kellossa on ajanottoviisari, joka käynnistyy ja pysähtyy nappia painamalla. Viisari oli pysähtynyt tarkalleen kellotaulun kolmen ja neljän väliin (normaalisti "lepotilassa" se on kahdentoista kohdalla).

Sama ajanottoviisarin startti ja stoppi ja pysähtyminen kolmosen ja nelosen väliin, kelloon koskematta, tapahtui myös vuotta myöhemmin, muttei enää sen jälkeen.

Olen kuitenkin monia kertoja tuntenut iltaisin työhuoneessani pienen kostean kuonon kosketuksen. Koirallamme oli tapana käydä katsomassa minua ja tuuppaista pehmeästi kuonollaan jalkaani, kun istuin myöhään koneen ääressä.

Näihin kokemuksiin liittyy aina ihmeellinen rauhan tunne. Ihan kuin joku hymyilisi ja sanoisi minulle, että ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.

Pommac Kymppi-Mämmi Linkosuo.