KirkkoSisko

Hei ap. 

Minulle tuli kirjoituksestasi kaksi asiaa mieleen: sinun asioiden kunnioittaminen ja sitten parisuhteen erillisyys.

On sanomattakin selvää, että mies ei voi kertoa kuulumisiasi kellekään ilman lupaasi. Jos näin tapahtuu, on sinun selvästi otettava asia puheeksi ja kerrottava /keskusteltava luottamuksellisuuden periaatteesta yms. Sitä ei tule vain katsoa läpi sormien.

Mutta toinen asia on sitten miehesi olemus. Kaveriporukassa hän on mielestäsi äijämäinen, hänessä esiintyy käyttäytymistä, josta et erityisemmin pidä. Siihen kuitenkin katsoisin, että sinun ei tule etkä voi puuttua. Parisuhteessa eräs tärkeä elementti on erillisyys; kumpikin on oma erillinen yksilönsä, joka itse vastaa käytöksestään ja muista ihmissuhteistaan. Se, millainen mies on kavereittensa kanssa kuuluu hänen erillisyyteensä sinusta. parisuhteessa olevakaan ei voi muuttua toisen mieleiseksi. Lisäksi jokainen on erilainen eri tilanteissa, tätä kutsutaan sosiaalisiksi rooleiksi. Itsekin varmasti puhut eri tavalla esim. tyttökavereillesi kuin isoäidillesi, työssä kuin naapureiden kanssa. Tämä on osa ihmisten rikkautta; osaa sopeutua erilaisiin sosiaalisiin konteksteihin. Miehellesi 'äijäporukan' sosiaalinen koodi on ilmeisesti yksi tärkeä osa hänen elämäänsä, eikä sinun tule sitä kontrolloida. Kunhan hän kunnioittaa sinun rajojasi tuon ykköskohdassa olevan asian suhteen (asioittesi kertominen eteenpäin) koska se ei ole hänen yksityisasiansa.

Mitä ajattelet tästä?

Mit

Hei

Kerrot, kuinka lapsen allergiat kuormittavat ruokailuja ja sosiaalisia tilanteita. Allergiat ovat kuitenkin melko tavallisia. Monessakin elämän hankaluudessa paras apu on vertaistuki. Kannustan sinua liittymään paikkakunnallasi kokoontuvaan allergiaan liittyvään yhdistystoimintaan. Ainakin neuvolasta saa näistäkin  tietoa, jos google ei pelasta. Monesti niissä nimenomaan on pikkulapsiperheitä, joten ymmärrystä ja tukea sekä ihan ystävyyssuhteitakin on tarjolla. 

Hei, vastaan vielä alkuperäiseen kysymykseesi valtataistelusta.

Valtapeli tulee helposti vastaan lähes jokaisessa parisuhteessa siinä vaiheessa kun se alun rakastumis/ihastumisvaihe on ohi. Silloin toinen nähdään voittopuolisen ihanana ja tästä on tietenkin pakko siirtyä realismin puolelle ja pystyäkin näkemään toinen ihan kokonaisena, ei pelkkänä supertyyppinä. Usein tästä seuraa, että aletaan jollain tavalla kysellä, kummanko säännöillä tätä suhdetta nyt sitten pelataan - kunnes toivottavasti luodaan jonkinlaiset win-win-säännöt. Tämänkaltainen kehitys on siis aivan normaalia, ja sisältää usein tietynlaisen valtapelivaiheen (joulupöytään säilykeherneitä vai pakasteherneitä, yms)

Itse valtataistelua ei kuitenkaan voi käydä, elleivät molemmat jotenkin sodi.

Paitaostosesimerkkiisi nähden ajattelen, että mikä on se kohta, jolloin asia vain ohitetaan, ja milloin taas on syytä ns nousta barrikaadeille puolustamaan vaikkapa omia oikeuksiaan. Choose your fights, sanotaan. On valittava, mihin panostaa voimiaan, mihin ei. 

Jos mies sanoo että älä osta sinistä vaan vihreä, voisiko se olla paikka, jolloin vain vastaa (provosoitumatta) että ai, sä ajattelet noin. Venaa hetki, ostan tän, mennään sitten vaikka kahville.

Nauraminen kyseisessä tilanteessa on usein alistavaa tai valtapeliä jo sinänsä, siinä toinen tehdään naurunalaiseksi. Sen sijaan se, että osoittaa kuulleensa toista, mutta korostaa sen olevan toisen mielipide, tekee keskustelusta mielestäni tasa-arvoisen ja alistamattoman. Mitä ajattelet tästä?

Hei ap.

Kerrot elämäsi kipupisteistä ja luonnehdit itseäsi diagnoosiesi kautta. Vaikka sairaudet/diagnoosit ovat yksi puoli totuutta, ne eivät kuitenkaan kerro toisesta puolesta eli voimavaroistasi, kyvyistäsi, toivostasi, hyvyydestäsi, ystävällisyydestäsi jne.  Haluaisin tsempata sinua, ettet ajattele itseäsi vain negatiivisten silmälasien läpi.  Miten se voisi onnistua, että näkisi itsensä kokonaisena ja hyväksyisi sen kokonaiskuvan? Minulle tulee mieleen, saatko tällä hetkellä riittävästi tukea? Minkälaista keskusteluapua tai muuta tukea sinulle on tarjottu? Usein toisten ihmisten tuki, vertaistuki, kannustus yms auttaa näkemään itsensä lempeämmässä valossa. Itse on itselleen usein turhan ankara.  Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen itse ihminen, sanotaan runossakin. Oletko joutunut pärjäämään liian pitkälle ilman ihmisten apua ja vuorovaikutusta, joka toisi sinun hyvät puolesi valoon?

 

Hei ap.

Oletkin jo saanut monta kommenttia. 

Kysyt, mitkä ovat auttamisen rajat. Voidaan myös kysyä, mikä on auttamista ja mikä taas ongelman mahdollistamista/pitkittämistä. Kuulostaa, että kaikki rajat on ylitetty. Olet paitsi ylittänyt oman kohtuutesi rajat noin suurilla summilla, myös ikävä kyllä luultavasti mahdollistanut hänen ongelmansa (elämän- ja taloudenhallinta) pahenemisen rahoittamalla sitä. Rahan anto ei auta, vain rajat auttavat.

Ehdotan, että teet hänen kanssaan yhdessä kuntaan huoli-ilmoituksen. Sosiaalityöntekijä voi tarvittaessa ehdottaa raha-asioiden siirtymistä edunvalvojalle. Joskus kuitenkin pienemmilläkin toimenpiteillä saadaan tilanne hallintaan. Ehdotan myös radikaalisti, että lopetat ihan kaiken taloudellisen auttamisen aivan samantein. Ja että haet tukea omalle jaksamisellesi vaikka keskustelemalla asista työterveydessä tms. Myös seurakunnan diakoniatyöntekijä voi varata sinulle keskusteluajan oman hyvinvointisi tukemiseksi.