KirkkoSisko

Kirjoituksestasi välittyy sinun kokemuksesi epätasa-arvoisesta kohtelusta. Sisaruus on suhde, jossa erityisesti tämäntyyppisiä tuntemuksia koetaan. On selvää, että jokainen toivoo perheeltään myös kehuja ja arvostusta.

Silti ajattelen, että viime kädessä aikuisen on opittava itse hyväksymään itsensä. Puhut itse itsestäsi vähättelevään ja vertailevaan sävyyn. Miten voisit alkaakin itse kehumaan itseäsi, kohottaa omanarvontuntoasi ja lakkaamaan vertailemasta itseäsi muihin? Jos tämä asia muuttuu, eivät toisen saamat kehut enää ole sinulta pois, sillä tiedät olevasi riittävän hyvä ja kelpaavasi. Jos 'velot' tätä kelpaamista koko ajan toisilta, et tule saamaan sitä kylliksi. Mikäli perheesi kommunikaatioon liittyy paljon ohittamisen kokemuksia ja käsittelemättömä tunteita, terapia voisi olla hyvä keino käsitellä ne pois ja auttaa sinua hyväksymään itsesi.

Kannustaisin sinua oleman kanssakäymisissä kahvitauoilla kaikkien kanssa, ja olemaan aloitteellinen keskusteluavauksissa. Näin eivät samat teeemat saa aina aikaa.  Ihmisistä tuntuu hyvältä, jos heiltä kysytään asioita. Voit kysyä vaikka tyyliin mistä jouluherkuista muut tykkäävät,  aikooko lähettää joulukortteja, mitä kuntosalia/ravintolaa/leffateatteria hän suosittelee jne. Jotain, joka vie puheet hyväntuulisille alueille mutta osoittaa kiinnostusta muita ihmisiö kohtaan menemättä liian henkilökohtaiseksi. 

Hei ap.

Kuulostaa, että haluat olla ystäväsi kanssa läheinen ja tulla kuulluksi myös omien ajatuksiesi suhteen.

Ajattelet/kyselet,  että ystäväsi kommunikaatiotaidot ovat ehkä puutteelliset?

Mutta kuten tiedät, muuttaa voi vain omaa toimintaansa. Millaisia kommunikaatiotaitoja sinun itsesi täytyisi kehittää? Miten voisit oppia paremmin ilmaisemaan asian hänelle itselleen tilanteen ollessa päällä? Mitkä sanat sopisivat sinun suuhusi, että saisit sanottua, että on ollut hienoa kuulla hänen kokemuksiaan ja voitaisiinko nyt siirtyä sinun kuulumisiisi? Miten opit ottamaan tarpeeksi, ei liikaa eikä liian vähän tilaa ystävyyssuhteessa?

Mitä ajattelet näistä kysymyksenaluista?

 

Ap:n kokemus on inhimillinen. Kukaan ei tahdo viettää aikaansa turhaan.  Työstä kuuluu saada palkan lisäksi myös jonkinlaisia merkityksen kokemuksia, että tietää olevansa organisaatiossaan tärkeä omalla paikallaan ja toimivansa yhteisen päämäärän eteen.

Pelkäät joutuvasi huonomalle osastolle, jos pyydät lisää töitä. Entä, jos asetelma ei olekaan, että pyydät lisää töitä, vaan ilmaiset haluavasi kehittää työtäsi ja suunnitella siihen lisäarvoa. Näin annat itsestäsi ammattitaitoisen kuvan, jossa korostuu työpaikkasi päämäärät, sillä eihän päämäärä voi olla vain se, että aikasi kuluu.  Tutustu yrityksesi/työpaikkasi strategiaan ja tee ehdotus, millä tavalla voit kehittää työtäsi tämän suuntaisesti. Se voi olla ihan pienikin asia, millä saat muutettua tehtävääsi mielekkäämmäksi.

Jos et tee mitään, sama sietämättömyys jatkuu. Muutoksen saadaksesi joudut olemaan aktiivinen, mutta uskon sen kannattavan, jotta työhyvinvointi ja sitä kautta koko elämäsi laatu paranee.

Teemana kiltteys on kiinnostava. Miellyttämisenhalu ei mielestäni edes ole kiltteyttä lainkaan. Miellyttämisenhalu toki kuuluu ihmisyyteen myös kohtuullisina määrin, mutta yleensä termiä käytettäessä puhutaan ulkoaohjautumisesta, oman arvon ''ostamisesta* sillä, että suostuu antamaan tahtonsa toisten valtaan ja tekee esim. kaikkensa ristiriitojen välttämiseksi ihmissuhteissa. Tällöin viime kädessä ei ole kyse hyväntahtoisuudesta tai anteliaisuudesta, vaan tavallaan pelistä,  rajattomuudesta,jopa tietynlaisesta itsekkyydestä, vaikka se naamioituu epäitsekkyyteen. Sen sijaan aito kilttiys on mielestäni aika lailla synonyymi reiluudelle: aidosti kiltillä on sekä varaa antaa/auttaa/olla empaattinen jne, mutta myös varaa pitää rajat, sanoa ei, olla alistumatta ja alistamatta. Kiltti ja reilu kohtelee muita sekä itseäänkin kohtuullisesti. Ei vaadi itseltään alituista joustamista ja mukautumista, mutta kykenee myös siihen silloin, kun tilanne on perusteltu.

Ap on ilmeisesti juuri käymässä rajaaa näiden käsitteiden välissä ja alkanut opetella sanomaan ei ja kokemaan, millaisia seurauksia sillä on. Seurauksina ei soisi olevan tylyys, kovuus, armottomuus vaan terve ja kohtuullinen kyky suojella sekä itseään että toisia.

Usein myös omia elämäntapojaan alkaa haastaa noin 40-vuotiaana, se kuuluu asiaan ja hyvä niin!

Mitä mieltä näistä näkökulmista?