KirkkoSisko

Purkaminen auttaa. Onko sinulla ketään joka jaksaa kuunnella elämäsi suurta "saranavaihetta"? Uskon, että helpottaisi kun saisit tosiaan päästää ulos kaiken sen, mikä mielessä myllertää.

Voisin kuvitella, että olet miettinyt jo kaikki vaihtoehdot, mutta siltikin kysyn, onko sinulla kuitenkin mahdollisuutta jatkaa kotihoidontuella vielä vähän aikaa, että saisit jatkoaikaa? vai onko se taloudellinen välttämättömyys.

Myös diakoniatyöntekijän kanssa voit jakaa murheitasi, käydä läpi taloudellista tilannettasi ja myös henkistä jaksamista.

Monissa opinahjoissa on myös psykologeja, kuraattoreja tai vastaavia, jotka voisivat kuunnella sinua, jos todellakin nyt aloitat opiskelun.



Muutosvaihe on aina stressaavaa. Jos siihen on pakko lähteä, silloin kannattaa opetella erilaisia stressinhallintakeinoja ja tietoista rentoutusta. Ja rukoilla voi myös aina.



Voimia syksyysi ja päätöksiisi!

terveisin diakoni meiju

Tikkurilan seurakunta

jos ihminen tuntee, ettei tule toimeen ulkonäkönsä kanssa, miksei tee sille mitään? Minä en ainakaan näe siinä mitään pahaa, vaikka Kirkkosiskon käsityksen hyvin ymmärrän - itsekin luomuna.

Itse viikko sitten katselin peiliin ja hieman surullisena sanoin miehelleni, että noita ryppyjä vaan tulee. Mies sanoi minulle, että kun minä sinut vihille vein Utön kappelissa, lupasin rakastaa ihan kaikkea sinussa. Ja minulle olet edelleen maailman kaunein nainen. Ja se rakkaus ja onni teki minullakin sen, ettei kauneusleikkauksia tarvita..Mutta jos joku tarvitsee, niin mikäs siinä :)

Mutta tuohon, mitä viestisi alussa kirjoitit, miksei ihminen tee mitään ulkonäölleen jos ei tule toimeen sen kanssa,

mun oma näkemys ehkä aika pitkälle on se, että se vika ei silloin ole siinä ulkonäössä vaan juurikin siinä sen kanssa toimeen tulemisessa. Ulkonäön "muuttaminen" ei silloin ratkaise sitä itsensä hyväksymisongelmaa. Ajattelen aika pitkälle niin, että kun hyväksyy itsensä, alkaa hehkua kauneutta jotenkin. Riippumatta siis siitä miltä näyttää. Ja että samalla jotenkin tulee laittaneeksi sellaiset vaatteet ja tukan sillä tavalla yms että se tukee omaa minäkuvaa, eikä riitele sen kanssa.

Tottakai jollakulla voi olla vaikkapa tulipalon seurauksena äärimmäisiä esteettisiä ongelmia, mutta moni oppii elämään niidenkin kansas.

Ihailen mm. taiteilija Kaisa Lekaa siitä, että haluaa näyttää tekojalkansa eikä tee kaikkeaan peitelläkseen niitä. Olisiko minusta tai sinusta siihen? Hyväksyntä on tosi vaikea laji.

Kuten joku jo lämpimästi tässä ehdottikin, minäkin rohkaisen sinua hakeutumaan keskusteluavun pariin. Vaihtoehtoja saada purkaa mieltään on monia, mutta myös kirkon diakoniatyöntekijät ovat (maksuton) vaihtoehto saada apua, huojentautua ja käydä suruprosessia läpi. Joillekin voi ryhmämuotoisestakin avusta olla paremmin hyötyä.



Rohkaisen sinua ottamaan yhteyttä oman asuinalueesi diakoniatyöntekijään tai muuhun avun tarjoajaan. Diakoniatyöntekijän luona voi käydä juttelemassa vaikka ei kuuluisikaan kirkkoon.





terveisin diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

erilaisiin tarpeisiin: suurin osa on tietysti leskeksi jääneille, mutta on erikseen myös itsemurhan tehneen omaisille, lapsensa menettäneille, vanhempiensa menettäneille ym.



Usein sanotaan, että työstämätön suru tekee ihmisen katkeraksi. Surua työstää jokainen omalla tavallaan. Normaaliin suruprosessiin kuuluvat kaikki tunteet: hylätyksi tulemisen tunne, viha, kaipaus, epätoivo, syyllisyys,helpottuneisuus.. - mutta myös sekin, ettei tunne mitään ajoittain.



Suruyhmistä olen kuullut lähes yksinomaan myönteistä palautetta. Tässäkin asiassa vertaistuki hoitaa hyvin. Ryhmissä muistellaan vainajaa ja kauniisti jätetään hänelle hyvästit. Myös vaikeat tilanteet ja tunteet ovat sallittuja. Joskus esimerkiksi puoliso kuolee niin, että selvittämätön riita on jäänyt päälle.



Surra voi toki ilmankin ryhmiä. Usein läheiset vain väsyvät siihen, että sureva toistaa kuoleman tapausta "liian!" kauan. Kuitenkin kokemus kertoo, että juuri toistaminen, kertominen uudelleen ja uudelleen kuinka kaikki kävi, hoitaa ja parantaa.



Voimia teille kaikille surun kokeneille. Suru on asia, jolta kukaan ei voi välttyä, ennemmin tai myöhemmin joudumme rakkaistamme luopumaan kuoleman kohdatessa.

Kirkko tahtoo muistuttaa, että Taivaan Isän rakkaus säilyy kuolemankin yli.





terveisin diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaans eurakunnat

Kello soi 5:45.

Pesen hampaat, kasvot, käyn pisulla, vaihdan vaatteet.

Meikkiä en laita, koska en jaksa. Ja kasvot ja etenkin silmät ovat niin turvoksissa noin aikaisesta heräämisestä, etten pysty.

Työssäni minun ei tarvitse näyttää edustavalta eikä miltään, ei muutkaan.

Nostan pikkumuksun ylös, hän juo lasin maitoa, puen lapselle vaatteet. Lähdemme noin klo 06, päiväkoti avaa ovensa 6:15 ja 6:20-25 olen ajamassa töihin, matkaan menee tunti. Jos myöhästyn, olen ruuhkassa ja matkaan menee enemmän, ja vastaavasti pääsen illalla myöhemmin, kun tietyt tunnit on kuitenkin tehtävä.

Jos olen töissä klo 7:20 mennessä, lähden kotiin ajamaan 15 jälkeen, ja olen päiväkodissa klo 16 jälkeen jne.

Noin aikainen ylösnousu on aivan epäinhimillistä, lapsi itkee että väsyttää, haluan nukkumaan, karkaa käsistä takaisin sänkyyn.

Juu, laitan hänet ajoissa, klo 20 maissa, mutta jos uni ei tule, ei sille mitään voi.

On 4 v joten nukkuu myös päiväunet päiväkodissa.

Ja ei, en tee tätä siksi että teen uraa tai tienaan hienosti, vaan siksi, että .. no, niin. Miksi ihmset käy töissä. Kun ei rahaa muualtakaan oikein saa. Palkka on pieni eikä tältä pallilta edetä mihinkään, samoilla sijoilla ollaan kunnes joskus eläkkeelle pääsee.

Tuli mieleen, että eikö mitään ole muutettavissa arkikuvioissanne? Toista työtä olet varmaan katsellutkin, mutta jos se ei onnistu, niin entä muutto lähemmäs työpaikkaa, että noin kovin ranka aamut helpottais? Kuulostat väsyneeltä.

Jos millekään ei voi mitään, niin sitten toivon voimia jatkaa vain, ja ainakin sen, että vapaapäivät olisivat pehmoisen rentoja!!