KirkkoSisko

homous ei ole sen syntisempää kuin heterouskaan.

Mutta kirkossamme toimii myös monia, jotka ajattelevat eri tavoin. Tämä on valitettavan kahtiajakava teema, kuten vaikkapa naispappeuskin. Toisaalta on selvä, että yhteiskunnalliset kuten myös kirkolliset muutokset asenneilmapiirissä tapahtuvat hitaasti. Ei ole kauan, kun homoutta vielä pidettiin sairautena. Siihen nähden on edistytty jo paljon.

Mutta seksuaalisuus ei joka tapauksessa ole mikään kristinuskon ydinkysymys. Se on yksi tärkeä elämänalue, mutta ei tärkein kuitenkaan. Elämässä on paljon muutakin.



Itse ajattelen, että syntiä on kaikki se, kun kohtelemme toisiamme haljusti, epäreilusti ja itsekkäästi omia etujamme ajaen.





Seksuaalisuus on erityisen herkkää aluetta ihmisessä ja toisen haavoittaminen seksuaalisuuden alueella vahingoittaa syvästi.

Mutta kahden toisiaan rakastavan ja kunnioittavan ihmisen tasaveroinen, aikuinen homoseksuaalinen parisuhde -en näe sen rikkovan millään lailla kristillistä ihmiskäsitystä vastaan.



diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

vauvasta asti ollut lapsi yli virkku.. hoitajia olisi, mutta en vaan kehtaa ottaa apua vastaan, en uskalla, en halua, että minua arvostellaan, piikitän itse itseäni ihan tarpeeksi..

ap

Miksi hyvä nainen piikittelet itseäsi avun tarpeesta? Meillä jokaisella on ne voimavarat jotka on!Mitä siitä jos joku arvostelee, parempi kai se on, että saat apua ja jaksat kuin että huudat kotona lapselle! Jotenkin rivien välistä kuulostaa, kuin olisit ihan puun ja kuoren välissä. Sait hyviä neuvoja muilta, miten voi oppia hellittämään ja saamaan hyvää tilaa ympärilleen: lapsen kanssa nauttimista vaikka ulkona tosiaan lötkötellen ja einesnakkeja syöden. Sinun pitäisi löytää elämääsi ilo.

Mistä nautit, iloitset, vapaudut, rentoudut? Enennä sen määrää ja sovella sitä lapsen kanssa olemiseen. Laulakaa, tanssikaa, soittakaa rumpuja, piirtäkää sormiväreillä, mitä tahansa mikä on hauskaa! Koeta vapautua suorittamisesta ja siitä,e ttä etsit muiden hyväksyntää. Arvosta itseäsi, parisuhdettasi ja perhettäsi!

anna miehellesi aikaa. Lapsettomuus ja tutkimusten alku on varmaan olleet hänellekin kipeä asia. Ehkä miehesi mieli ei vain sopeudu niin nopeasti muutokseen, tai ei uskalla kiintyä menettämisen pelossa. Ota hänet mahdollisimman lähelle raskautta. Kerro tuntemuksistasi, käykää yhdessä neuvolakäynnit jne. Naista auttavat hormonit, mies joutuu tavallaan "tekemään työn" kasvaakseen "odottavaksi isäksi".



Voimia, iloa ja siunausta perheeseenne!

diakoni Meiju

oikeastaan sanoit tuossa kirjoituksessa itsekin, mistä kiikastaa ja mistä apu: olet liian väsyksissä.



Mikä sinua väsyttää? Mistä siihen apua? Löytyisikö omista omaisistasi tai läheisistäsi apua? Oletko esimerkiksi yksinhuoltaja, saatko nukkua liian vähän (joudun heittämään arvailuja, kun en tiedä tilanteestasi enempää)? Jos näin on, sinun kannattaisi todella pyytää kummeilta, isovanhemmilta tai muilta silloin tällöin hengähdysaikaa itsellesi. Kaksivuotiaan kanssa eläminen on ihan täyttä työtä koko ajan. Hänellä on jo taitoja, muttei vielä "järkeä" päässä, saat vahtia ja huolehtia hänestä ihan tauotta vielä.



On selvää, että osa asioista helpottaa lapsen kasvaessa, mutta yliväsynyttä äitiä tuskin helpottaa ajatus, että kolmen vuoden päästä on paremmin. Apua pitää saada ajoissa.



Älä suotta pelkää mitään neuvolaa tai lääkäriä, mikäli omista läheisistäsi ei ole tässä kohtaa apua. "Sossujen tarkkailuun" ei valitettavasti edes pääse, ennen kuin monesti on jo liian myöhäistäkin - moni lapsi elää esim. perheväkivallan keskellä saamatta apua, resurssien vähyydestä.



Myös seurakuntien diakonia- tai perhetyöntekijöiden kanssa voi käydä keskystelemassa omasta jaksamisesta. Keskustelut ovat luottamuksellisia, eikä niistä ilmoiteta mihinkään ilman sinun lupaasi. Usein sekin voi auttaa, että saa kunnolla itkeä, tilittää ja vuodattaa omaa uupumustaan.



Hoida itseäsi, jotta voit hoitaa lastasi hyvin.



lämpimin terveisin

diakoni Meiju'

Tikkurilan seurakunta

Yksinäisyys nakertaa elämänvoimaa. Kirjeessäsi tihkuu kaipuu luontevaan ja antoisaan, vuorovaikutteiseen ihmisuuhteeseen.

Koulun kautta vanhempiin tutustuminen voi olla vaikeaa, kun harvalla alueella enää vanhemmat vievät ja hakevat lapsiaan kouluun (toisin kuin päiväkodissa) ja vanhempainiltoja on ehkä kerran lukukaudessa. Eipä siinä kovin syvällisiä ihmissuhteita solmita.



Miten aktiivinen jaksaisit olla itse? Voisitko rohkaistua kutsumaan teille kotiin vaikka niitä hyvänpäiväntuttuja vaikka puuhastelemaan jotain. Pitää vaikka joulukorttien askartelutalkoot luokkalaisten vanhempien kesken?



Kyllä mulle tietysti tuli mieleen seurakunnankin toiminta. Olisiko seurakunnalla jotain toimintaa, jota kautta voisit tutustua muihin. Perheleirejä? Kuoroa tai bändiä jos olet musiikki-ihmisiä? Jotain muuta? Jos ei ole, voisitko pohtia esimerkiksi diakoniatyöntekijän kanssa, löytyiskö jokin teemaryhmä, jota joko sinä itse tai joku muu voisi vapaaehtoisena ryhtyä ohjaamaan? Monissa seurakunnissa on esimerkiksi neulottu sukkia vähävaraisille perheille jaettavaksi, tämmöinen "ompelukerho" voisi olla yksi tapa sekin tutustua.'



Ja toki alueellasi voi olla monia muitakin toimijoita, joiden pariin voit osallistua, esim MLL, SPR jne.



Tutustuminen paremmin vaatii usein sinnikkyyttä ja monta turhaakin yritystä, ennnen kuin nappaa. Mutta loppujen lopuksi, et varmaan tarvisi kuin yhden ystävän sammuttamaan yksinäisyyden. Kannustan, jaksa vielä yrittää!



diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta