KirkkoSisko

Jumalasuhde on jokaisen henkilökohtainen asia.

Kuitenkin, kun ihmisiä ollaan, niin ikävä kyllä myös hengellistä väkivaltaa esiintyy.

Ihminen on senkaltainen, että oma näkemys vaan tuppaa olemaan helposti se ainoa ja oikea, ja kaikki erilaisuus koetaan uhkana ja se pitää jollain lailla mykistää.



Eilen tapasin Irja Askolan, Helsingin piispan joka sanoi hienosti, että jos kristiusko pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi kohtaaminen.

Ihminen kohtaa Jumalan, mutta myös toiset ihmiset. Ja näissä kohtaamisissa parhaimmillaan tapahtuu jotain uskomattoman hyvää: voi tulla hyväksytyksi, nähdyksi, kuulluksi omana itsenään. Syntyy todellinen, aito kohtaaminen, aito dialogi. Mutta pahimmillaan ihmisten kohtaamiset ovat törmäilyä, kolhimista, rynnimistä. Sellaisesta kohtaamisesta jää juuri se olo, mitä kuvasit kirjoituksesssasi: enkö saa olla minä, muutko sen haluavat määritellä, mikä on minun arvoni ja miten saan sitä puolustaa tulematta jyrätyksi.



Ajattelen, että sinun täytyy vain hyväksyä se, etteivät kaikki ole sinun kanssasi samoilla linjoilla. Suostu kohtaamaan itsesi avoimesti, vaikka olisitkin pettynyt kohtaamaan muita. Kuuntele sydäntäsi ja sitä, mihin uskoon ja arvomaailmaan itse liityt.



Seurakunnassa saa olla jokainen omalla paikallaan. Seurakunta on myös perhe, Jumalan lasten yhteisö. Perheeseen ei valita, vaan siihen kuulutaan. Sinulta ei kukaan voi sitä kuulumista ottaa pois. Kaikki saavat siihen kuulua, jotka haluavat. Jokainen riittää, ja heikkokin, epävarma ja hapuileva usko riittää.





terveisin diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

Vaikuttaa, että tuo viha kalvaa elämääsi ja toivoisit muutosta siihen.



Tietämättä yhtään, mistä tilanteessasi on pohjimmiltaan kyse, voin vain heitellä jotain yleisiä kommentteja tähän. Mutta mulle tuli mieleen, että jos joku tunne jää ikään kuin liian vahvasti päälle, silloin sillä tunteella on jotain kerrottavaa jostain sinulle oleellisesta asiasta.

On jopa mahdollista, että se sinun pohjimmainen vihasi ei alunperin liitykään näihin kavereihisi, vaan esimerkiksi oman lapsuutesi käsittelettömään vihan tunteeseen.



Tommy Hellsten eräässä teoksessaan viisaasti sanoi: Viha on vääryyden vihollinen. Ikään kuin vartiosotilas, jonka tehtävä on puolustaa oikein kohtelua.

Jotain nämä kaverit ovat siis tehneet tai ilmentäneet, jonka olet kokenut rikkovan rajojasi. Jotain vääryyttä olet kokenut ja siitä viha syntyy.

Mikset pääse yli?

Voisitko kirjoittaa heille kirjeen, jossa kerrot, mikä näissä muinaisissa kohtaamisissa tuntui niin pahalta. Kuitenkaan et lähettäiisi kirjeitä, sillä siitä tuskin on enää mitään hyötyä. Vaan saisit ikään kuin oman vääryyden kokemuksesi ilmaistuksi. Eli mikä siinä se varsinainen pointti on. Tututustuisit näin omiinkin tunteisiisi.



Suosittelen, että juttelet jonkun luotettavan ihmisen kanssa siitä, miten kaikki oikein alkoi.

Ja jotta sitten loppujen lopuksi pystyisit antamaan anteeksi. Mitä kaikkea ja kenelle kaikille sinun pitäisikään antaa anteeksi?

Anteeksi antamisen vaikeus usein johtuu siitä, että vääryyttä kokenut ajattelee, että anteeksianto mitätöi kokemukset ja tunteet. Näin se ei kuitenkaan ole. Anteeksi ei voi antaa ennen kuin on käynyt tunteet läpi. Mutta anteeksi anto vapauttaa sinut. Ja se opettaa armollista ja armahtavaa asennetta myös itseäsi kohtaan.



Miltä tämä kuulostaa, meneekö yhtään kohti vai ihan ohi.





terveisin

diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

Kirjoitin vaikka miten pitkän sepustuksen, ja nyt se on bittiavaruudessa!! Katosi jonnekin. Enkä minä nyt enää sitä muista uusiakaan!



No. tärkein on tässä:

https://www.vantaanseurakunnat.fi/korso/seurakunnan-toiminta/diakonia



Eli diakoniavastaanotolle voit rohkeasti ottaa yhteyttä. Joissain tilanteissa voi saada maksusitoumusta, tietenkään en voi sitä luvata vaan paikallinen diakoniatyöntekijä kartoittaa tilanteen kanssasi.



Muistutan kuitenkin, että taloudellinen apu ei ole diakonisen avun päämuoto. Vaan kokonaisvaltainen kohdatuksi ja kuulluksi tuleminen. Joskus voidaan keskustella ja tavata jotakuta pitkänkin ajanjakson, jos se tuntuu tarpeelliselta.





Oli ihana kuulla kaikista jotka tsemppasivat!

Virtuaalihali ja siunausta ja hyvää mieltä kaikille



T diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

Kaveri vinkkasi, että minua huhuiltiin niin tulin vielä vapaapäivän illalla tänne, koska lähden työmatkalle.



Olen ap todella iloinen puolestasi, että olet kokenut todellista auttamishalua.

tuosta mitä kirjoitit, mulle tuli mieleen, että jospa hän ei podekaan maailmantuskaa vaan jotain ihan oman elämänsä surua. Onko erostanne kauan? Oliko siinä jotain lapsen kannalta repivää? Onko siellä mummilassa siis sattunut jotain pahempaa? jne, monta kysymystä herää, mistä se tuska lapseen on tullut. Varma on, ettei hän tahallaan sitä kehitä, vaan jotain hän prosessoi.

Voisihan olla hyötyä olla yhteydessä koulupsykologiin tai vastaavaan.

Lapselle toimii paremmin tunneilmaisuissa esimerkiksi taideterapia, musiikkiterapia tai muu vastaava kuin puhuminen.



Joka tapauksessa: anna hänelle enentyneesti turvaa. Vakuuta, että suojelet häntä ja teet kaikkesi hänen eteensä tapahtui mitä tahansa. Ja että rakastat häntä kiukkuisena ja itkuisena, mutta silti toivoisit, että hän olisi onnellisempi ja haluat auttaa.



Suojelusenkeli matkaanne!