Käyttäjä42222
Seuratut keskustelut
Kommentit
Mä tiedän ja hyväksyn ihan täysin sen että missaan yhden elämän hienoimmista ja kasvattavimmista asioista kun en hanki lapsia, mutta mä en vaan kertakaikkiaan jaksaisi sitä että joku ihminen vaatisi multa koko ajan jotain. Miksi juuri mun pitäisi tähdätä siihen kasvattavimpaan kokemukseen tai kilpailla jossain vastuullisimmaksi kasvamisessa?
En pidä elämääni mitenkään ihmeellisenä tai kaipaa erityisluksusta, matkustelua tms ja olen toisinaan kateellinen perheellisille jotka eivät koe yksinäisyyttä. Joskus mietin minkälaista jälkikasvu olisi ollut, mutta äh, entä jos niistä olisikin tullut ihan hirveitä?
Olin lto monta vuotta, ja mietin monesti että voisin hankkia lapsia jos tasan tarkkaan tietäisin että ne olisi juuri sellaisia kuin tuo lapsi X (kyllä, meillä on lempparilapsia vaikkei saisi, mutta sen voi hyväksyä ja olla näyttämättä sitä ikinä kenellekään). Mutta sitten on ne erityiset, joiden vanhemmat oli aina puolikuolleina väsymyksestä ja ikionnellisia päästessään lapsesta eroon päivän ajaksi. Huh. Ei ikinä.
Tunnen myös naisia jotka ovat hylänneet ihan tavallisen perheensä, muuttaneet erilleen eivätkä ole tekemisissä lasten kanssa koska eivät vaan jaksaneet sitä perusarkea. Ei kaikki ole onnellisia perheen kanssa.
Mulle oli koulukaverit katkeria siitä että olen ns. läpipasko, eli ylipainoa ei kerry millään. Ei siinä auttanut selittää että ihmisillä on erilaiset systeemit ja aineenvaihdunta. Enää ei tarvitse selitellä kun vaihtoi asumaan Helsinkiin, täällä saa olla sellainen kun on.
Mun poikaystävä teki itsemurhan 2011. Sain kaksi viikkoa surra, sen jälkeen minulle kirjattiin diagnoosiksi "pitkittynyt suruhäiriö". Että sellainen suruaika sitten. Otin loparit töistä, surin puoli vuotta ja sitten takaisin töihin.
=D Ehkä tosiaan olisi kannattanut lukea myös teksti, etenkin sen loppu...