Käyttäjä2351

Kärsin kamalasta unettomuudesta ja silloin tällöin nukahtelen semmoisiin sietämättömiin painajaisiin, joissa täsmälleen tiedän olevani unessa, mutta en voi tehdä asialle muuta kuin yrittää avata silmäni, ja se taas johtaa yleensä uuteen uneen. Ne sijoittuvat aina paikkaan, jossa nukun (eli joko makkari, tai olohuone) ja paikka on muuten normaali, mutta sotku on hirveä ja kohta kimppuuni hyökkää joku eläin ja sitten pelottava ihminen. Aina tiedän, että tämä ei ole totta, mutta kynsien ja hampaiden tekemä tuho vaan tuntuu ja näyttää aina ihan hirveältä.

Tuntuu ihan kamalalta lukea näitä juttuja ja sitten tulee myös huono omatunto, kun meillä toimi aikoinaan tuo uusperhekuvio niin hyvin. Olin siis äidin kanssa yksin alusta asti siihen, että olin 2v. Äiti tapasi isäpuoleni (kutsun häntä kyllä isäksi) koulussa ja alkoivat heti tiukan seurustelun. Saivat kaksi yhteistä lasta siihen aikaan, kun olin itse ala-asteen kynnyksellä, mutta se ei muuttanut isän asennetta mua kohtaan millään tavalla. Olin edelleen hänelle oma lapsi.:)

Isän perheen kohtelu mua kohtaan onkin sitten ollut ihan erilaista. Isän mummo ei aikoinaan voinut sietää mua ja äitiä, eikä epäröinyt näyttää sitä. Isä sanoikin mulle hänen hautajaisissaan, ettei haittaa, jos en ole niin kauhean surullinen ja itke. Oli itsekin pöyristynyt mummonsa tavasta puhutella äitiä ja mua.

Isän vanhemmat sitten olivat ihan onnessaan musta sillon alussa, kun olin pikkuinen. Tosin mummo vierasti aluksi hirveästi sitä, kun aloin kutsua isää isäksi. Oli kivahtanutkin mulle, että "Ei se ole sun isä!", mutta isä oli tullut väliin ja sanonut, että saan sanoa isäksi, koska hän aikoo sitä mulle olla. Mun mielestä kova juttu silloin n.22v mieheltä.:) Sitten kasvoin ja tuli veljet, ekat biologiset lapsenlapset. Mummo ei oikein jaksanut muhun enää panostaa, vaan veljet oli luojan lahjoja. Onneksi ukki oli ja on ihan toista maata. Aivan ihana tyyppi.

Onpa ihana, kun on jo sekä pojan tytön, että pojan nimet valittu miehen kanssa, vaikkei vielä edes odoteta.:D

Mut, Eemeli ja Elmeri on kivoja. Mietin ite niitä ennen kuin puhuttiin miehen kanssa.

Sairastuin vakavaan masennukseen joitain vuosia sitten. Olin sairaslomalla sallitut sairauspäiväraha-päivät. Sitten haettiin vuodeksi kuntoutustukea psykologin kehotuksesta. Olisin ollut yhden vuoden vielä saikulla, jotta olisin ihan rauhassa saanut parantua. Kelassa katsottiin kuitenkin, että voin itse vaikuttaa tilanteeseeni olemalla positiivinen!:D Se oli nyrkki vatsaan. No, ei tullut kuntoutustukea, joten oli pakko ilmoittautua työkkäriin todella vajaakuntoisena. Onneksi oma työntekijäni oli nähnyt vastaavia tapauksia ja piti minut "pimennossa" noin vuoden ajan. Sain olla suht rauhassa ja parantua. Mutta oli semmoinen jatkuva pelko, että jos kutsuvatkin töihin, kun en vielä jaksanut.

Nyt elämä on ihanaa, on koulupaikka yms, mutta tuolloin ei olisi jaksanut.

Olen ollut sekä yksityisessä, että kaupungin päiväkodissa töissä. Yksityisessä keittiö- ja siivouspuolella, kaupungilla, harjoittelijana sekä päiväkotiavustajana. Ehkä kokemukseni nyt vertaavat paljon siihen että yksityinen oli helluntalaisten alunperin perustama, ja vaikka siellä ei enää pitänyt olla uskonnollista kasvatusta, niin kyllä siellä oli. Ruokarukoukset, virret, kaikki! Itse kirkosta eronneena ateistina menin kysymään johtajalta, onko minun pakko osallistua. Ei ollut, mutta sain koko ajan omalta työnjohtajaltani (olin siis oppisopimuksella siellä) tietää, että pitäisi rukoilla ja laulaa yms.

Yksityisessä päikyssä oli kyllä parempi ruokavalio siinä nähden, että kasviksia ja hedelmiä oli päivittäin ja todellakin riittävästi. Sekä yleensä aina tummaa leipää. Mutta itse ruoka oli todella suolaista ja muutenkin aivan liian mausteista monesti lapsille. Meidän keittäjät oli entisiä ravintolakokkeja, jotka eivät halunneet myöntää, että suurin osa meidän syöjistä oli alle 3-vuotiaita lapsia, eivätkä keittäjät tehneet ruokaa vain aikuisille. Meni monta viikkoa, että saatiin tuo riita aseteltua.

Kaupungin päikyssä ei ollut samaa ongelmaa, oikein sopi lapsille ruoka. Mutta ei ollut samaa tarjontaa hevi-osastolta. Mutta meillä oli ihana keittäjä. Laittoi meidän alle 3-vuotiaille aina välipalaksikin puuron, vaikka serviisi oli kieltänyt. Mutta itsekin näki, että meille saattoi tulla sokeripullaa ja yksi pieni pala leipää margariinin kera per lapsi. Halusi antaa enemmän. Lopulta serviisi lopetti hänen toimintansa ja alettiin toimia määräyksien mukaan. Saatiin sitten tyytyväisten lasten tilalle kränttyisiä ja nälkäisiä sellaisia.