Käytäjä666

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemuksia aiheesta. Raadollisia sellaisia. Neuvoa en aio mutta mielelläni jakaisin tarinani kanssasi, olisin kaivannut itse vastaavaa apua ennen kuin se oli myöhäistä.

Jos puhelinnumerot olis anonyymejä niin lisäisin tähän omani ja pyytäisin sua soittamaan. 😊

Et tähän pysty avaamaan asiaa? Kuulostaa kyllä pahalta tuo "liian myöhäistä".. 😮

Vierailija kirjoitti:

Onko tämmöiselle aiheelle muuten mitään vertaistukiryhmää tms.? T. 2

En tiedä, mutta helpottaisi varmasti oloa jos olisi, itse huomaan ainakin mieluiten juttelevani näistä asioista muille risaisten perheiden kasvattiystävilleni.

Vierailija kirjoitti:

Painin tällä hetkellä saman asian kanssa. Välit äitiin on ollut jo yli vuoden katkolla. En varsinaisesti ole poikki laittanut, mutta en vain jaksa. Jotenkin olen ihan poikki. Tämä tilanne ei ole hyvä kenellekään, mutta en oikeasti tiedä, mitä tehdä. Jo äidin ajattelu saa niin pahalle tuulelle tai surulliseksi tai ahdistuneeksi, ettei tosikaan. Monet sanoo mulle, että "se on sun äitis kuitenkin", "se on sairas/sillä on vaikeaa", "teidän pitäis vaan puhua" jne. Totta nuo tavallaan on... Mutta kun yritetty on, huonoin tuloksin. En pysty olemaan äitini psykiatri ja mulla on omat ongelmani (pakko-oireinen häiriö ja yleinen ahdistuneisuushäiriö), jotka pahenee, kun olen äitini kanssa tekemisissä. Joidenkin mielestä olen lapsellinen, kun en selvitä asioita. Mutta mitä kun tuntuu, että äiti ei ole sellainen normaali ihminen, jonka kanssa asioista pystyisi järkevästi keskustelemaan niin, että saisin myös kertoa miltä musta tuntuu ja on tuntunut. Joudenkin mielestä vanhojen asioiden pitäisi antaa olla eikä vaivata niillä 60v äitiäni. En pysty esittämäänkään niinkuin mitään ei olisi. Jotenkin tuntuu ainoalta vaihtoehdolta sitten antaa olla? Ei kai lasten tarvitse vielä aikuisenakin uhrata oma elämänsä (ja oma perheensä!) vanhempiensa takia? Aviopuolisosta jos olisi kyse, kaikki sanoisi varmaan juokse karkuun, äiti kun on kyseessä niin pitäisi vain kestää? Ei mun mielestä kuitenkaan ihan mitä tahansa.

Ja jotenkin itsekin ajattelee, että enhän mä nyt voi omaa äitiä millekään mustalle listalleni laittaa. Mutta mitä jos voinkin...

Olen väsynyt miettimään asiaa ja kokemaan juurikin ahdistuneisuutta ja huonoa oloa ja omatuntoa aina kun olen tekemisissä hänen kanssaan. Luin jonkin aikaa sitten välisiämme facebook-keskusteluita ja tuli jo niistäkin kamala olo. Huomasin vasta jälkeenpäin miten alistavasti ja inhottavasti hän puhuu minulle. Elämänmittaisten henk. Koht. kokemusteni perusteella en kyllä haluaisi että hän toimisi missään isovanhemman roolissa omille lapsilleni, jos sellaisia joskus saisin. Ei tarvitsisi mun puolesta koskaan tavatakaan. :'(

En osaa sanoa, jaan todella paljon positiivisia tunteita suurelle joukolle ihmisiä, mutta ei kukaan heistä mitenkään erityisesti yli muiden ole. Enkä itseänikään arvosta niin paljoa että minut sanoisin. Samapa tuo toisaalta

Kiitos, tuo auttoi jo todella paljon. Ehkä tarvitsen vain aikaa.